Toimistotyöt eivät niin sanotusti nappaa ainakaan näin kesäaikaan. Onneksi voin tehdä halutessani työtä toimistossa, jonka seinät ovat lavealla ja katto korkealla.
Viimeiseen kesälomaani on tähän saakka kuulut rauhallista käpsehtimistä kotipihan askareissa, pientä talon kohentelua, kalastusta kotitarpeiksi ja satunnaisia pieniä lehtiavustajan töitä. Ihmeellinen ja suorastaan ennen kokematon tunne, kun ei ole koko ajan kova kiire mihinkään. On vain ihan tavallinen pikku hoppu tehdä sitä ja tehdä tätä, kuten nyt nurmikon parturointi. ”Onneksi” alkoi sataa, joten voin viivähtää hetken kirjoitushommissa.
Vietin tuonossapäivänä, kuten kotikylälläni Keski-Savossa oli tapana sanoa, rattoisan päivän toimistossani.
Vaikka virkaheitto herätyskello ei ole soinut enää pariin viikkoon, elimistö muisti virota entiseen tapaansa aamulla kuuden kantturoissa. Notkistelin niveleni sekä napostelin ja ryystin kehooni polttoainetta, virkistystä ja lääkkeeni (ei mieliala).
Siirsin auton takakonttiin kevyet kalavehkeet, ruokatarpeita ja muutaman laatikon. Puolen kilometrin päässä olevan talon rappusilta koukkasimme kyytiin pirteän keltaisissa muovikengissä odottavan teini-ikäisen lapsenlapsen ja ajelimme parinkymmenen kilometrin matkan metsähallituksen omistamalle retkeilyalueelle.
Paikalla ei ollut meidän kolmen lisäksi ristin sielua, elleivät sitten luontokappaleet ole järjestäytyneet kirkkokunniksi. Kilometrin kaistale upeaa hiekkarantaa, kallioita ja kaislikkoa oli meidän. Aurinkokin kurkisteli yli lipuvien poutapilvien lomasta.
Kuljimme vavat kourassa vesirajassa pitkin rantaa ja heittelimme Minnow Spooneja keltaisena törröttävään viimevuotiseen ruovikkoon. Odotimme koska tahansa hauen hyökkäävän sutena lusikan kimppuun, mutta niin ei tapahtunut. Vuodet eivät ole veljeksi, sillä aika tarkkaan tasan vuosi sitten ruovikko suorastaan kuhisi elämää. Tartutimme silloin useita haukia, joiden kiskominen vahvan ruovikon läpi oli vähintäänkin haasteellista.
Vaan mitäpä puuttuvista kaloista, kun pääsin tähtäilemään kameralla parin poikasen kanssa ruovikon keskellä uiskentelevaa hanhipariskuntaa. Varovasti lähemmäksi hiipien sain napattua pari itseäni tyydyttävää kuvaa, vaikka en mikään luontokuvaaja olekaan.
Kun hanhiperhe uiskenteli väljemmille vesille, heitin jerkkivavalla raskainta Minnaria aina ruovikon ulkolaitaan asti. Silloin ”jysähti”, mutta kovin säyseästi. Ruohosuojauksesta huolimatta vieheen ainoa koukku takertui ruovikon ulkolaidassa olleeseen siimaan. Vahvan punotun siimani ansiosta sain kiskottua kovasti hanttiin panevan vieraan siiman lopulta rannalle saakka, jonka jälkeen saatoin kiskoa sen ylös käsipelissä.
Parikymmentä metriä pitkän jättösiiman toisessa päässä oli hyväkuntoinen haukivaappu. Nähtävästi uistelijan siima oli katkennut (tai katkaistu?) pohjatärpin vuoksi. Onneksi hanhet eivät ehtineet sotkeentua siimaan kohtalokkain seurauksin.
Jälleen todiste siitä, että siiman on katkettava viehesolmusta tai aivan sen vierestä. Olen vuosien mittaan törmännyt aivan liian monta kertaa siimoihin menehtyneisiin lintuihin.
Palasimme rannan tulipaikalle, jossa aloimme testata niin sanotusti kenttäolosuhteissa paria retkeilijän elämän helpottamiseksi tarkoitettua uutuustuotetta. Ensimmäinen oli nerokkaasti pahvilaatikoineen poltettava sytytyspalalla varustettu Valmisnuotio ja toinen muutamasta osasta koottava Mestari-nuotiogrilli. Jälkimmäisen nettisivut avautunevat heinäkuussa.
Saimme molemmista tuotteista enimmäkseen hyvän vaikutelman. Viihdyimme tulilla toista tuntia ja napostelimme monenlaista retkimurkinaa, jota olimme varanneet mukaan valokuvauksellisista syistä. Tarjolla oli sen tavanomaisen grillimakkaran lisäksi makkarapihvejä, leipää, karjalanpiirakoita, tomaatteja, paprikoita, oliiveja ja salaattia kastikkeineen. Ja palan painikkeeksi kahvia ja luonnonmarjoista tehtyä mehua. Ja tottakai vaimon leipomia korvapuusteja.
Normaalisti päiväretken eväämme ovat toki paljonkin yksinkertaisemmat, se myönnettäköön. Mutta kahvista ja korvapuusteista emme tingi!
Kotimatkalla bongasimme (kuinka tuo muotisana särähtääkään räytyneeseen kielikorvaan!) pari kotikuntamme vaatimattominta matkailunähtävyyttä: Elämänlähteen ja sen vieressä olevan Nimikallion.
Otin tuohilipillä pitkän huikan lähteestä, joka kasvoi levää ja ruostetta. Oli itse asiassa ihan hyvää eliksiiriä, enkä edes sairastunut. Elänköhän nyt pitempään kuin Luoja alun perin tarkoitti?
Nimikallioon ovat 1800-luvun teinit hakanneet graffitejaan ja tagejaan. Erotimme kaunokirjoitettuja nimikirjaimia, vuosilukuja ja yhden kalalta näyttävän kaiverruksen. Määrääköhän Museovirasto joskus nykyiset kerrostalojen kivijalkoihin tehdyt töherrykset suojelukohteiksi? Käyvätkö 2100-luvun turistit niitä virtanaan ihailemassa?
Kotiin ehdittyämme istahdin kaikessa rauhassa terassille tietokoneen ääreen ja näpyttelin molemmista testattavista tuotteista pikku jutut valmiiksi ja lähetin ne seuraavana aamuna päätoimittajalle kesälukemisiksi.
Kuvat lipuivat muutamassa minuutissa bittivirtana toimituksen tietokoneille. Aloittaessani lehtiavustajan hommat lähes 30 vuotta sitten, (dia)kuvat olisi pitänyt ensin kehityttää ja lähettää sitten postitse. En haikaile takaisin!
En malta olla laittamatta tähän loppuun vielä kuvaa pienestä ketunpojasta, jonka tapasimme pari päivää myöhemmin eräällä pienellä hiekkatiellä. Sen toljaillessa aikansa keskellä tietä ehdin kaivella takapenkiltä kameran ja napata pari kuvaa. Hetken kuluttua kettu loikkasi ojaan, jossa se kyyhötti hyvän aikaa piilossa ruohonkorsien seassa.
”Luontokuvaajan” urani oli vähällä jatkua myös eilen illalla, kun harvinainen punaruskea lehtopöllö lenteli poikasineen aivan pihapiirissämme. Se sai kuitenkin vihiä kuvausaikeistani ja katosi pihlajan oksilta jonnekin.
Mutta tänä iltana minulla on pitkä putki valmiiksi ruuvattuna kuvausvalmiiseen kameraan ja terassin ovi raollaan. Tulisit vain pöllö takaisin, täällä odottaa joku vielä pöllömpi!
Hyvää Juhannusta kaikille lukijoille!
