”Virsukulttuuria”, tokaisi muuan kalastustarvikekauppias minulle varhaisella 90-luvulla, kun kerroin alkavani tehdä Erä-lehteen juttuja soutu-uistelusta. Siihen aikaan oli menossa melkoinen moottoriuistelubuumi eikä ilmastonmuutos ollut vielä millään tavalla ihmisten toimintoja ohjaileva uhkakuva. Mutta kuinkas kävikään, nyt ei kukaan katso kieroon lihasvoimin tai muuten luontoystävällisesti liikkuvaa pienveneilijää.

Saimaan saaressa

Souturetket Yöveden asumattomille pikkusaarille olivat 80-luvun kesiemme kohokohtia. Retkellä vierähti yleensä koko pitkä päivä.

Sousimme uistinta, ongimme ja pidimme visusti huolta vakiintuneiden taukopaikkojemme puhtaudesta ja lunnontilasta.

Moottoriuistelu oli siihen aikaan Yövedellä kielletty.

Vaikka kalastushulluus on saanut minut hankkimaan useita eri kokoisia veneitä, on soutu-vene niistä eniten käyttämäni. Katettu uisteluvene on toki mukava liikkuva konttori silloin, kun tuulee kylmästi ja vihmoo vettäräntäärakeita, ja alumiinipaatti lennättää minut vikkelästi heittopaikalta toiselle, mutta kumpikaan niistä ei voita rauhallista soutelua pienen metsäjärven sokkeloissa.

Isompia veneitä käytän halutessani tiettyjä Saimaan arvokkaina pidettyjä kaloja, mutta soutuveneeseen minulla on paljon läheisempi suhde. Soutelun motiiviksi riittää pelkkä liikunnan tarve ja oikea tunnelma.

Parhaiten soutu-uistelun tunnelman tavoitin ensimmäisellä puuveneelläni, joka on nyt jo paremmilla vesillä. Keiteleläisen veistäjämestari Hans Meurasalon lautalaita oli verraton soutu- ja kalavene, jonka laitojen väliin kiskoin kymmeniä vuosia sitten ensimmäiset saimaanloheni, taimeneni ja -nieriäni. Sillä teimme koko perheen voimin ikimuistoisia kesäretkiä Yöveden Käeniemenselälle ja sen karunkauniille saarille.

Syksyistä soutu-uistelua

Soutu-uistelijan kilpavarustelua. Velimiehen kanssa soudettaessa saatoimme käyttää jopa kuutta vapaa.

Varustus oli sekalaista: hyrräkeloja, suoravetoisia uistelukeloja ja avokelojakin. Ei kahta samanlaista settiä.

Suurten syväimien ja kuulien kanssa soutaminen oli yllättävän raskasta puuhaa. Tuulen yllättäessä oli kokka suunnattava kiireesti kohti suojaista rantaa.

Valitettavasti kova ja säälimätön käyttö supisti veneeni käyttöiän alle kahteenkymmeneen vuoteen. Siihen satoi eräänä myöhäissyksynä kesken kalastuskauden valtava kerros räntää, joka jäätyi välittömästi yhdeksi köntiksi. Kun yritin tyhjentää venettä sitä ympäri kääntämällä, otteeni lipsahti ja vene rysähti raskaasti päin terävää kivensärmää ikävin seurauksin. Murtumakohta toki paikattiin, mutta siitä alkoi myöhemmin lahoaminen.

Soututaimen Tavallisin saaliskala Yöveden Salonselällä ja Käenniemenselällä oli taimen. Järvilohia 80-luvun saaliista ainakin meillä oli korkeintaan joka kolmas punalihainen. Nieriä oli erittäin harvinainen, koska istuksia ei vielä tehty. Ensimmäisen haukeni sain muistaakseni vasta neljäntenä kesänä.

Lopulta menetin veneeni eräälle epärehelliselle ”veneentekijälle”. Hiippari ilmestyi kerran pihalleni ja kertoi tekevänsä minulle ilmaiseksi veneen, jos antaisin vanhan palvelijani hänelle malliksi. Uskoin miehen sanaan ja ostin uutta venettä varten vielä rakennustarpeetkin. Mies lupasi tehdä samanlaisen veneen maksua vastaan myös eräälle ystävälleni.

Odottelin mukavin miettein seuraavaa kevättä, mutta venettä ei vain alkanut kuulua. Tuli kaikenlaisia syitä ja tekosyitä. Yrittäjä vaihtoi paikkakuntaa. Uudella paikkakunnalla hän sai kunnalta niin pienen verstastilan, että sieltä ei muka saanut venettä ehjänä ulos. Mies kuitenkin lupasi tehdä veneen vaikka viimeisenä tekonaan.

Kun veneitä ei kuulunut seuraavana kesänäkään, aloimme kysellä niiden perään vähän kovemmalla äänellä. Paljastui, että ”venemestari” oli muuttanut jälleen asuinpaikkaansa, tällä kertaa mielisairaalaan. Poliisinkaan avulla emme saaneet vanhaa venettäni emmekä tyypille antamiamme venelautoja takaisin.

Tapauksen masentamana ostin parikymmenheppaisella perätuupparilla varustetun käytetyn alumiiniveneen. Hain veneen Etelä-Suomesta mieheltä, joka oli kyllästynyt murrosikäisten lastensa veneralliin, josta mökkinaapurit olivat hieman valitelleet.

Moottoriveneen vuoksi innostuin vuosiksi konevoimin tapahtuvasta vetouistelusta ja aloin tehdä Erään juttuja ns. jokamiesuistelusta, jossa ei käytetä niin paljon vapoja ja muita varusteita kuin ”ammattilaisten” harjoittamassa tehouistelussa. Rakentelin omatekoisia vapaputkia, levittimiä ja takiloita.

Erälehden jokavuotiset viehetestit sujuivat veneelläni ihan mukavasti ja kalastustunteja tuli vuosittain satoja. Saalistakin saatiin. Huolettomalla alumiiniveneellä oli mukava rantautua ja käydä välillä maissa jalottelemassa. Jotain kuitenkin puuttui.

Sain tilaisuuden testailla Veto-5 soutuvenettä yhden kesän ennen kuin se luovutettiin Suomen Suurin kala –kilpailun voittajalle vuoden vaihteen jälkeen. Vaikka olikin lasikuitua, tuo hieno ja pieteetillä tehty vene palautti mieleeni soutuveneen hyvät puolet. Ehdotin veneeseen asennettavaksi myös kaideputket vavanpitimiä varten. Kun tapasin Veto-5:n valmistajan viimeksi 5.6. Jyväskylän luonto ja erämessuilla, oli esittelyveneessä samanlaiset kaideputket. Valmistajan mukaan monet asiakkaat haluavat sellaiset omaan veneeseensä.

Kun sitten ostin itselleni jälleen soutuveneen, päädyin kuitenkin Terhi Saimaniin, joka tuli juuri sinä vuonna uutena markkinoille. Molemmissa veneissä on omat hyvät puolensa (ja vain vähän huonoja). Saimania olen kuljettanut pikkuauton perässä kevyellä trailerilla milloin minnekin. Olen ollut veneeseen tyytyväinen.

Tänä keväänä vein Terhi Saimanin kenties pysyvästi erään kalaisan järven rannalle, joten nyt taitaa olla edessä vielä yhden soutuveneen hankinta, että pääsemme jatkamaan rakastamaamme pienvesien koluamista. Onko nyt taas vuorossa puuvene, en osaa vielä sanoa?

Ps. Kuvat on skannattu vanhoilta diolta, jota ovat jo menettäneet alkuperäisiä värejään. Värinkorjauksia ja roskien poistoa on tehty vain nimeksi.