Kalastajien pyydyksiin jää turhan usein muutakin kuin niitä eväkkäitä, joiden toivossa pyydys veteen lasketaan. Usein kyseessä on vain kalalaji, jota kalastaja ei jostain syystä halua tai kelpuuta saaliikseen, mutta joskus kalanpyydys voi koitua myös muun kuin kalan kohtaloksi.
Viimeisin ja toivottavasti viimeinen vieheeseeni napannut ei-kala. Loppusyksyn 2005 ”viimeinen” järvenselällä viivytellyt lokki huomasi pintakalvossa vedetyn salakan ja iski pahaa-aavistamatta kiinni. Lintu pääsi ”väsyttelyn” jälkeen jatkamaan muuttomatkaansa. – Anteeksi lokki, olin huolimaton syötinvirittäjä!
Jotta voisin puhua suulla suuremmalla, tunnustan ensin omat syntini.
Ensimmäinen toivomatta tullut muu kuin kala saaliini oli ihka ensimmäiseen omatekoiseen katiskaani joutunut ja sinne hukkunut iso piisami. Tämä tapahtui joskus viisikymmentäluvulla ollessani alle kymmenvuotias. Sydän sykkyrällä hautasin elukan vähin äänin suohon.
Häpeä ja syyllisyys poltteli minua, kunnes kerroin lopulta kaiken isälle. Yllättäen isä ei torunutkaan, vaan päinvastoin kehui. Hänen nuoruudessaan piisameja oli pyydetty katiskoilla jopa tarkoituksella. Sitä varten katiskan aitaverkon ja pesän välille viriteltiin ylimääräisiä ”piisamilankoja”. Monet näet uskoivat, että lankaan uiva piisami sukeltaa ja joutuu saman tien katiskaan.
En kuitenkaan halunnut jatkaa piisamin katiskapyyntiä, vaan upotin jatkossa pyydykseni syvemmälle ja onnistuin saamaan vain kaloja. Piisami onkin ainoa nisäkäs, jonka olen joutunut kalanpyydyksestäni korjaamaan. Ikävä kyllä lintuja on tullut enemmän, sekä verkolla että vieheellä. Pari tapausta sai minut jopa lopettamaan verkolla kalastamisen lähes kokonaan.
Toimiessani kalastuskunnan sihteerinä minulle soitettiin, että lahdella räpiköi lintu verkkoon takertuneena. Läksin välittömästi pelastustöihin. Kuikkahan siellä, ja ikävä kyllä omassa lahnaverkossani! Oli hyväkäs sukeltanut noin neljän metrin syvyyteen laskettuun pyydykseeni, mutta oli jaksanut onneksi kiskoa verkon mukanaan pintaan asti.
Naama häpeästä punaisena koppasin ison linnun veneeseen ja aloin irrotella sitä havaksesta. Kiitokseksi ja rangaistukseksi lintu takoi minua nokallaan käsille minkä kerkesi. Kun sain kuikan lopulta vapaaksi, se jäi tyytyväisen näköisenä nököttämään veneen pohjalle. Soutelin rantaan, ja kun linnulla ei näyttänyt olevan kiirettä, otin sen kainalooni ja vein vähäksi aikaa kotipihalle. Kun kuikka näytti toipuneen, vein sen takaisin rantaan, josta se lähti heti uimaan ja nousi kohta siivilleen.
Kuikkaepisodi päättyi siis onnellisesti. Samoin ei käynyt Lapin mökilläni. Kun ryhdyin pienen kimppamökin osakkaaksi, erehdyin onneton viemään kairaan pari verkonresua. Tekosyynä se, että rakennustouhun takia en ehtisi kalastaa vapavälinein. Laskin yhden verkon illansuussa pyyntiin mökkijärven matalaan rantaan. Kun koin pyydyksen seuraavana aamuna, siinä oli yksi kilon painoinen hauki ja kaksi kuollutta telkkää, koiras ja naaras.
Oli juhannuskesä, joten jossain piipitti todennäköisesti pesällinen emojaan turhaan odottavia poikasia. Mieli syvällä maan raossa päätin, että en koskaan laske verkkoa niille vesille. Sen päätöksen olen pitänyt.
Uisteluhommissa olen ”tartuttanut” yhteensä neljä lokkia, mutta ne olen onnistunut joka kerta onnellisesti vapauttamaan kädet vain kohtuullisesti (ja ansaitusti) ruvelle nokittuna. Syynä on joka kerran ollut pintaan pullahtanut viehe tai täky, johon lintu on iskenyt makupalan toivossa. Täysin omaa syytäni!
Rauhoitettuja tai alamittaisia kaloja sain verkkokalastusta harrastaessani yllättävän vähän, mikä johtui siitä, että en juurikaan kalastanut tiheäsilmäisillä pyydyksillä. Muutama istukastaimen kuitenkin hirttyi joskus muikkuverkkoon tai siikaharvaan. Onneksi ei yksikään järvilohi tai saimaannieriä.
Älä kalasta saimaannorppaa
Kun tänä talvena ja keväänä on puhuttu ehkä enemmän kuin koskaan saimaannorpan suojelusta, olen ajatellut usein, miltä olisi mahtanut tuntua, jos olisin löytänyt joskus pyydyksestäni siihen sotkeentuneen ja kuolleen kuutin. Olisinko sadatellut verkon repeytymistä, vai kironnut itseäni luontokappaleen elämän tuhoamisesta? Olisinko ilmoittautunut viranomaisille, vai olisinko vähin äänin hankkiutunut eroon kuolleesta norpasta?
Tätä veikeää ja melko luottavaisesti veneisiin suhtautunutta veijaria seurailin monella uistelureissullani. Sitten norppa katosi jonnekin. Joutuiko se pyydykseen vai muuttiko muualle?
Kalastaako verkoilla vai ei? Siinäpä melkoinen kysymys monelle norppa-alueella asuvalle pyydyskalastajalle. Ulkopuolisen on helppo heitellä, että verkot voi vaihtaa katiskoihin, ja että verkkokalastus pitäisi kieltää kokonaan. Katiskalla ei saa muikkua, siikaa eikä lohta, joita monet pyydyskalastajat(kin) haluavat saaliikseen. Pitäisikö osakaskuntien jäsenten nyt lopettaa perinteinen kotitarvekalastus omilla vesillään ja jättää arvokalat (ulkopuolisille) vapakalastajille? ajatellaan varmasti monin paikoin katkerana.
Norpansuojelijoiksi ovat nyt ilmoittautuneet sellaisetkin tahot, joiden tosiasiallinen tavoite on verkkokalastuksen alasajo ja oman kalansaaliin lisääminen. Olen itsekin salaa toivonut verkkokalastusrajoituksia lähivesilleni siksi, että tänne perälle ”eksyi” jokunen vuosi sitten muutama norppa. Osa niistä menehtyi melko pian huono-onnisten kalastajien verkkoihin. Halusinko suojella norppaa, vai halusinko verkottomia lohivesiä?!
Jos ajatellaan puhtaasti maailman harvinaisimman hylkeen suojelun kannalta, norppavesien nykyistä parempi rauhoittaminen on täysin välttämätöntä. Siihen kuuluu verkkokalastusrajoitusten lisäksi tärkeimmillä pesintäalueilla liikkumisen rajoittaminen, rantarakentamisen säätely, mahdollisesti jopa rakennettujen vapaa-ajan asuntojen purkaminen. Uhrauksia vaaditaan muiltakin kuin kalastajilta.
Monet Saimaan rannoilla asuvat ihmiset ovat nyt ymmärtäneet, että norppa on mahdollisuus eikä uhka. Ainutlaatuisen eläimen suojelusta on tullut heille sydämenasia. Heidän ansiostaan voimme uskoa ja toivoa, että saimaannorppa pelastuu jälkipolvienkin ihasteltavaksi.
