Lähes puolet suomalaisista miehistä ja noin neljäsosa naisista harrastaa kalastusta. Vaikka harrastajamäärät ovatkin viime vuosina hieman notkahtaneet, on eväkkäiden narraaminen yhä erittäin suosittu ulkoilmaharrastus. Tuon valtaisan joukon selittää toisaalta maamme vesistöisyys ja toisaalta laajat pohjoismaiset jokamiehenoikeudet.
Kansainvälisesti tarkasteltuna laajojen yleiskalastusoikeuksiemme lisäksi kaikki suomalaiset samoin kuin maassamme vierailevat ulkomaalaiset voivat harrastaa mitä monipuolisinta luvanvaraista kalastusta lähes kaikkialla rannikolta Lapin perukoille asti. Ja lähivuosina uudistuvan kalastuslain myötä voimme odottaa entistä yksinkertaisempaa lupajärjestelmää ja parantuvaa kalavesien hoitoa.
Ikävä kyllä jokamieskalastuksen tielle vieritellään myös isoja kiviä, jopa kirjaimellisesti.
Kaikki on tapahtunut pikkuhiljaa silmiemme edessä niin salakavalasti hivuttamalla, että se on jäänyt monelta huomaamatta. Vain muutaman vuosikymmen kuluessa on tapahtunut valtava kalastuskulttuuriimme ja vapaaseen vesillä liikkumiseen vaikuttava muutos. Kaikkein selvimmin sen olemme kokeneet me sodan jälkeen syntyneet suurten ikäluokkien kalamiehet ja -naiset.
Meiltä on viety tuhansia kilometrejä vapaa rantaviivaa kulkea ja kalastaa!
Kun vietin 50-luvulla lapsuuteni kesiä Kyyveden rannalla eteläisessä Savossa, saimme yhdessä serkkupoikien kanssa touhuta ja liikkua mielin määrin pitkin rantoja yhdenkään maanomistajan ikinä ajamatta meitä pois mailtaan ja kalavesiltään.
Kylän ainoa vapaa-ajan asumus oli järven vastarannalla oleva insinöörin huvila, joka ei kuitenkaan sijainnut hallitsevasti vesirajassa. Kuten ei sijainnut juuri mikään muukaan ihmisasumus.
Nyt yrityskin kalastaa pitkin rantoja kulkien on lähes tuhoon tuomittu, siitä pitävät huolen sadat tuhannet vesirajaan rakennetut kesämökit ja niiden väliin kyhätyt raja-aidat. Siellä, missä rantoja ei ole ehditty vielä myydä veli suomalaiselle tai venäläiselle, liikkuminen on tehty muuten vain vaikeaksi tai mahdottomaksi.
Entisiin avoimiin venevalkamiin, joista sai laskettua soutuveneen tai kanootin vesille, on ilmestynyt kettinkejä, puomeja ja kieltokylttejä. Maanteiden tuntumissa olevien luonnonluiskien eteen on ajettu kivenjärkäleitä pelkästä kiusanhalusta. Pysäköinti on kielletty ilman järkevää syytä tai se sallitaan vain tietyille henkilöille.
 |
Ajalle tyypillinen kuva Saimaan rannalta Ristiinasta. Ranta on suljettu satunnaisilta veneenlaskijoilta, vaikka se on merkitty osayleiskaavaan venevalkamaksi, jossa on myös parkkipaikkoja. |
Paikoitellen on ryhdytty vaikeuttamaan myös rakennettujen veneluiskien käyttöä. Jopa yhteiskunnan tuella valmistettuja luiskia on annettu joidenkin rahastavien tahojen haltuun.
Vapaa rantaviiva on maamme nopeimmin hupeneva luonnonvara!
Kansallinen tapamme rakentaa mökki joka niemen notkoon ja saarelmaan toisaalta lisää rakentajan kalastusmahdollisuuksia ja toisaalta kaventaa muiden oikeuksia. Rantaviivaa hallitseva loma-asunto ”yksityistää” käytännössä myös aimo kaistaleen yhteistä kalavettä.
Jos katsoo minkä tahansa suositun kesämökkikunnan karttaa, voi nähdä sinisiä laikkuja reunustavien pienten mustien neliöiden hirmuisen määrän. Paikoitellen mökkiparvi valtaa kapean järven molemmat rannat niin, että veneilijä ei pysty ajelemaan edes keskiselällä ranta-asukkaita häiritsemättä.
Missä huitelee sen lainlaatijan ja kaavoittajan järki, joka on sallinut moisten mökkislummien rakentamisen? Eikö kansalaisen silmä ja sielu lepäisi vähän kauemmaksikin vedestä rakennetun mökin kuistilla? Ennen ei edes haluttu asua alavilla ja kosteilla rannoilla, vaan talot rakennettiin ylös mäelle, josta oli upea näköala yli järven.
Satoja tuhansia laillisesti rakennettuja rantamökkejä ei tietenkään voi oikeusvaltiossa määrätä purettavaksi tai siirrettäväksi, eikä niiden omistajien ja käyttäjien tarvitse tämänkään luettuaan tuntea omantunnon tuskia. Oma mökki sinisen järven rannalla on ollut ja on oleva hyvin monen suomalaisen suuri unelma.
Rakentamattomien rantojen käyttöä suunniteltaessa olisi kuitenkin otettava huomioon maanomistajien ja luonnonarvojen lisäksi myös rannoilla ja niiden tuntumassa vesialueilla liikkuvien jokamiesten oikeudet.
Valtaosa jäljellä olevista pienvesistä olisi jätettävä rakentamatta ja isommillekin järville olisi säästettävä laajoja yhtenäisiä vapaita rantoja, että myös maata omistamattomat voisivat liikkua luonnossa ja kalavesillä muita häiritsemättä ja itse häiriintymättä.
Taajamien rannoille on ymmärrettävä jättää riittävästi vapaita rantoja kaikkien käyttöön puistoiksi ja virkistysalueiksi, eikä tehdä niin kuin esimerkiksi kotikunnassani Ristiinassa, jossa kymmeniä vuosia sitten kaavoitettua rantapuistoa ollaan yksityistämässä kunnan taloudellista tilannetta härskisti hyväksi käyttäen.
Paikkakunnan vetovoimaisuutta voi kohentaa rakentamalla rannoille lisää taukopaikkoja, veneenlaskuluiskia ja pysäköintipaikkoja. Näihin hankkeisiin tulisi saada nykyistä enemmän myös valtakunnallista ohjausta ja rahoitusta.
Tämä hieno maa ja sen kaunis vesiluonto ovat meidän kaikkien yhteisiä.
……
Edellisessä kuvassa oleva luonnonluiska 8.5.2009. Kivi, joka oli nostettu talven ajaksi sivuun, on asetettu uudelleen luiskan tukkeeksi. Monttu ja iso multakasa varmistavat, että tästä ei soutuvenettä vesille lasketa. Kohde EI OLE kenenkään pihapiirissä eikä sen lähelläkään. Osakaskunta, jonka kalavettä on taustalla, liittyi keväällä yhteislupa-alueeseen. Sekö näin kovasti sieluun sattuu?
Juttu on julkaistu aikaisemmin ERÄ-lehdessä 1&2-2009.
