Jos Lapissa tai Kainuussa erehtyy valittelemaan olevansa kairaa vailla, saattaa saada osakseen röhönaurun tai ainakin hyväntahtoista hymähtelyä. Noilla kulmilla kun kairaa vailla ovat vain ne, jotka jäivät vähemmälle järkeä jaettaessa. Mutta kyllä kairattakin voi kalassa käydä, kuten tässä muisteluksessani vuosien takaa.

Avannon tekoa kirveellä

 

 

Pilkkimuotia 60-luvun alkuvuosilta. Huomaa trendikäs vilttihattu ja kiiltävät kumisaappaat.

Kairan puutteessa yritimme tehdä avannon kirveellä. Neljän pojan porukallakaan emme saaneet todella paksuun jäähän aikaiseksi muuta kuin syvän kuopan.

Pilkkiminen, eli talvionginta kuten siihen aikaan sanottiin, ei ollut 50- ja 60-luvulla kotiseudullani Haukivuorella kovinkaan suosittu kansanhuvi. Enimmin sitä harrastivat vain pyydyksiä ja kalavesiä omistamattomat tehtaantyöläiset. Oikeat kalamiehet uittivat jään alle rysiä ja verkkoja, joilla pitivät kyllä huolen ruokakunnan särpimestä.

Kiinnostukseni pilkkimisen heräsi vasta 60-luvulla oltuani jo vähän toisella ikäkymmenellä. Oppikoulusta tutut luokkakaverini Jaska ja Seppo olivat näet olleet Kyyvedellä pilkillä ja saaneet ihan kalojakin. Tosin poikien kalareissu jäi mieleeni vallan eri syystä. Kaverukset olivat näet nähneet jäällä erään oudonnäköisen ukonturjakkeen, joka ei näyttänyt saavan mitään, ja jolle pojat olivat alkaneet lopulta huudella kaikenlaisia kokkapuheita.

Kun ukko ei tuntunut kuulevan mitään, pojat olivat lisänneet ääntä ja vääntäneet aina vain härskimpää juttua. Lopulta oli ukko nostanut kontin pykälään ja lähtenyt pois avannoltaan. Silloin olivat pojat kauhukseen tunnistaneet miehen koulun rehtori Paavo Kontioksi.

Seuraavana maanantaina ja monta kertaa myöhemminkin rehtori Kontio sitten kyseli pojilta oppitunnin alussa, että ovatkos ne Jaska ja Seppo käyneet ongella? Kyllä poikia nolotti!

Pienen hakemisen jälkeen löytyi kotinurkista pari vanhaa pohjaonkea ja niihin pari pahasti tummunutta pilkkiä. Hinkkasimme pilkit tuhkan avulla kirkkaammiksi, teroitimme koukut sahaviilalla ja päätimme lähteä Naakkiman järvelle sunnuntaipilkille. Lauantaipilkille ei olisi päivän näöllä kunnolla ehdittykään, sillä siihen aikaan kouluviikko oli kuusipäiväinen.

Meitä oli neljä toisella kymmenellä olevaa poikaa, mutta kenenkään kotona ei ollut jääkairaa. Tuurakin taisi olla verkkoavannolla erään toisen järven jäällä aivan vastakkaisessa suunnassa kotoa. Päätimme siksi puhkaista jään kirveellä.

Oli hyvä talvikeli, pakkasta alle kymmenen astetta. Järkeilimme perikansalliseen tapaan, että kala ottaa parhaiten vastarannan tuntumasta, joten päätimme oikaista suoraan selän yli Naakkiman pohjoisrannalle, Kimarin saaren vesille.

Perillä ei oltu ihan heti, sillä ensin oli tarvottava puolen peninkulman matka upottavassa lumessa ja yltyvässä vastatuulessa. Mutta akkoja ei oltu eikä tieltä käännytty, vaikka viima vihloi korvissa ja tunki vähien vaatteiden läpi luihin ja ytimiin. Pahiten kärsivät varvaspoloiset tiukoissa kumisaappaissa.

Vastarannalla tuulensuojassa keli tuntui suorastaa lupsakalta. Aloimme hakata avantoa jäähän, mutta sehän oli helpommin sanottu kuin tehty. Vuoronperään kirvestä vauhdittaen saimme aikaan pikku hiljaa syvenevän kuopan, mutta nestemäistä vettä emme tavanneet. Kun monttu oli jo ainakin puoli metriä syvä, annoimme lopulta periksi.

Yhteenkuuluvuutta ja miehistä itsetuntoa vahvistaaksemme päästelimme ilmoille voimasanoja, jotka olimme jo aikaa sitten oppineet isiltämme ja isoveljiltämme. Vaan sen vissin eron pidimme nykyisiin ihmislapsiin, että emme koskaan kiroilleet aikuisten kuullen, sillä siitä olisi tullut tupen rapinat.

Sitten keksimme, että järven kansi on varmasti ohuempaa virtapaikassa. Lopulta saimmekin puhkaistua jään Valkeisen lammesta laskevan puron edustalla. Koukkuun ujutettiin pätkä villapaidan hihasta nyhtäistyä punaista villalankaa, ja pilkki toimitettiin jännityksen tihentyessä jään alle.

Kalaa ei kuulunut, ei nykäystäkään. Ei, vaikka jokainen vuorollamme yritimme uittaa pilkkiä mahdollisimman houkuttelevasti.

Pilkkityyliä 60-luvulta

 

Kameralle piti poseerata tyylikkäästi ilman hattureuhkaa ja rukkasia. Hyvässä kasvussa ollut piitlestukkakin pääsi näin oikeuksiinsa.

Ei ihme, että korvia juilii nykyisin kunnollisen kalahatunkin alla. Elvistely kostautui.

En saanut ensimmäisellä pilkkireissullani nykäystäkään, kuten eivät saaneet pari muutakaan mukana ollutta kaveria.

Mutta yksi sai…

Kyllästyimme pian ja päätimme tehdä pienen tutustumisretken lammen puolelle. Ihastelimme hakkaamatonta hongistoa teennäisen rauhallisina, mutta todellisuudessa taisimme kaikki pelätä susia. Seudulta oli nimittäin äskettäin pyydystetty ensimmäinen susi varmaan koko 1900-luvulla. Susijahtiin osallistui satoja asekuntoisia miehiä ympäri pitäjää. Lopulta haulikon täyteisestä kylkeensä saanut hukka pääsi kunniapaikalle kunnantalon aulaan.

Ainoat eivät kuitenkaan menneet pataan, sillä saimme lopulta kalan. Tai oikeastaan Pentti sai. Vonkale oli pienen pikkusormen mittainen särki, joka tarttui Penan teräväksi hiomaan koukkuun.

Ensimmäinen pilkkisaaliimme

 

 

Kuvasin Pentin saaliineen Felica-merkkisellä kamerallani uhmakkaasti Kalastus kielletty –kyltin vieressä.

Olimme rohkeita poikia, mielestämme melkein miehiä!

Edessä oli tarpominen takaisin järven etelärannalle ja sieltä vielä muutama kilometri kotosalle. Illalla ei tarvinnut unta houkutella.

Nyt Pentti on kalastellut jo vuosia siellä, missä kaira on aina terässä eikä viima vihoittele. Lämmöllä muistan hyvää lapsuudenystävää.