Lieksan Ruunaankosket ympäristöineen ovat puitteiltaan parasta, mitä Metsähallituksen Villi Pohjolalla on tarjota suomalaisille kalastajille ja ulkoilijoille. Kiivaita tunteita puolesta ja vastaan herättävien kirjolohien vapautukset erämaiseen virtaan alkoivat kolmisen vuosikymmentä sitten.

Siikakoskella

Tiettävästi ensimmäiset kirjolohi-istutukset tehtiin hieman Neitikosken yläpuolella olevaan Kirppuvirtaan keväällä 1979. Kun varsinainen kalastuskausi alkoi kesäkuun ensimmäisen päivänä, olin paikalla vaimoni ja 7-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Naarajoen yli mentiin silloin vielä lossilla ja viimeinen etappi perille Neitikosken ”kalastuskeskukseen” vei pitkin korpeen puskettua kivistä ja kuoppaista uraa. Kun tulimme perille varhain aamulla, ei vaatimattomalla parkkipaikalla ollut ainoatakaan muuta ajoneuvoa. Raahasimme teltan ja muun retkirekvisiitan lähelle nykyistä veneenlaskuluiskaa ja asetuimme taloksi.

Paikka oli kuin paratiisi. Korppi raakkui metsän yllä ja kuukkeli keekoili jossakin mäntyjen oksistossa. Aurinko paistoi ja lämmin tuulenvire hyväili kasvoja. Hyttysiä ei vielä ollut.

Korkealle kiivennyt kevättulva huuhtoi rantamättäitä, joiden väleissä ei näkynyt sileäksi tallottuja polkuja. Tuhannet ja taas tuhannet saappaat eivät olleet vielä kuluttaneet puun juuristoa paljaaksi. Muutaman metrin päässä teltasta oli muhkea kasa jonkin metsäneläjän suoliston läpi käynyttä tavaraa. Olikohan se…?

Ruunaalla 1.6.1979 Raija ja Miranda (7 v) Ruunaan ensimmäisiä kirjolohia kalastamassa 1.6.1979. Ainut ”palvelu” taisi olla Neitikoskelle johtanut ajoura.

Tulvasta ja kahluuvarustuksen puuttumisesta johtuen vieheen viskaaminen vapaaseen virtaan oli vaivalloista. Nokialaiset vettä ryystäen pääsimme sentään muutamalle kivelle, jolta saatoimme nakata uistimentapaista veteen. Muuta ei tarvittukaan, sillä kaloja alkoi nasahdella koukkuihin vähän liiankin helposti.

Saamani noin kilon painoinen kirjolohi oli lajiaan ensimmäinen koskaan vapaasta vedestä kalastamani. Se temmelsi hyvän tovin notkeassa 1-luokan virvelivavassa ja piti kalastajan sykkeen korkealla. Taisi siinä taistelun tiimellyksessä takamuskin vähän tuta vettä.

Ruunaan kirjolohi 1979 Pienestä koostaan huolimatta kevään 1979 kirjolohet olivat sinnikkäitä tappelijoita. Lieneenkö syynä ollut kohtuullinen ruokinta riittävän väljissä kasvatusaltaissa? Perhovarustuksena 70-luvun halpissetti (Daiwa).

Loput ”kiintiökalat” (perheluvalla yhteensä 6 kpl) saatiin parin tunnin sisällä samasta paikasta. Ottivieheinä toimivat musta Abu Drobben ja erikoinen pyörivärunkoinen Myr Center. Muita vieheitä ei muistaakseni kokeiltukaan, enkä niitä kovin monta edes omistanut. Yhden kalan sain isolla tuuhealla tummanruskealla Sedge-perholla. Tieto Simo Lummen kehittämästä Nalle Puh –perhosta ei ollut vielä saavuttanut minua.

Kalastuksen helppous selittyi sillä, että Metsähallitus oli istuttanut koko kesän kalat kerralla. Itse asiassa melkoinen osa kirjolohista viivytteli vielä parkkipaikan ohi virtaavassa tulvaojassa, josta niitä olisi voinut käydä koukkaamasta kuin kala-altaasta.

Meidän lisäksemme näimme paikalla vain 3-4 lieksalaisveljestä, jotka ottivat kalansa nopeaan tahtiin perholla, kävivät urvahtamassa yöseudun kotonaan ja palasivat seuraavana aamuna hakemaan uuden satsin punalihaista. Meiltä he kyselivät, että emmekö pelkää alueella liikkuvaa suurta uroskarhua.

Vanhoista valokuvista päätellen sen aikuiset kirjolohet muistuttivat paljon enemmän kaloja kuin nykyiset. Kirret olivat vielä sanan oikeassa merkityksessä eväkkäitä ja muodoltaan sopusuhtaisen kalamaisia, eivätkä ahtaassa tehokasvattamossa evättömiksi ”jalostuneita” ja rasvapalloiksi turvonneita juntturoita.

Vaikka en sitä muistakaan, niin valokuvan mukaan sain Kirppuvirran niskalta perholla myös erittäin kauniin pienen taimenen. Toivottavasti laskin kalan takaisin, vaikka silloinen alamitta taisikin olla vaivaiset 30 cm.

Vuotta tai paria myöhemmin kävimme Juhannuksen tienoilla ensimmäisen kerran Siikakoskella. Viimeiset kymmenen kilometriä Naarajoen ylityspaikalta olivat lähes mahdottomassa ajokunnossa, mutta appiukon päättäväisen asenteen ansiosta ja ajokalustoa säälimättä pääsimme perille.

Kevättulva oli laskenut mukaviin mittoihin, minkä ansiosta jokivarressa oli mukava liikkua. Tukkien irtouitto haittasi kuitenkin melkoisesti kalastusta, sillä huolimattoman kalastajan viehe saattoi tarttua ohi huilaavaan runkoon. Rannoilla oli runsaasti kiviin takertuneita liukkaita pöllejä.

Saaliinjaolla oli nyt monia muitakin toivorikkaita kalastajia, eikä jokaisen repun viilekkeet enää uponneetkaan autolle palatessa syvälle kantajansa olkaperiin. Omasta saaliistani jäi kuitenkin mieleen perholla saatu hieno siika, harjus ja kauniin täplikäs taimen. Kirjolohta en muista saaneeni silloin lainkaan.

Kelatestiä Ruunaalla Myös muutamia välinetestiosioita on tullut vietyä läpi Ruunaan koskilla. Testikelat saivat tasapuolisen kohtelun samanlaisiin vapoihin kiinnitettynä.

Tämän kesän kaksi reissuamme Ruunaalle lienevät järjestyksessä jossain 30. ja 40. välimaastossa. Väliin on toki jäänyt muutamia käymättömiäkin vuosia, mutta usein olemme vierailleet Ruuniksella montakin kertaa kaudessa. Erikoisen usein kävimme jokivarressa vuosituhannen vaihteen tienoilla, kun rakensimme talkoilla lähistölle sukulaisperheen kesämökkiä.

Saaliimme ovat vaihdelleet mukavasti nollan ja täyden potin välillä, mutta kertaakaan emme ole joutuneet lähtemään paikalta täysin ilman kalakontaktia. Silloinkin kun emme ole onnistuneet saamaan kotiinviemisiksi yhtään punalihaista, olemme saaneet ainakin hyviä nykäisyjä tai luonnonkaloja.

Ruunaan syystaimen Kutuaikana Ruunaankin taimenet ovat tummia ja huonolihaisia. Ne joutaa päästellä mahdollisimman hellävaraisesti takaisin. Vaikka keskitymme lähinnä vain kirjolohen kalastukseen, sattuu joskus vahinkoja. Huomaa vaapusta poistettu keskikoukku, minkä ansiosta vapauttaminen helpottuu ja kalan vauriot jäävät vähemmiksi.

Kuluneen kesän ensimmäisen reissumme teimme aivan heinäkuun lopulla. Tarkoituksemme oli viipyä koskilla parikin kalastusvuorokautta, mutta istutuspäivä ”pilasi” retkemme. Vain pari tuntia siitä, kun kalanistutusveneen kuljettaja oli kauhaissut kuljetussumpusta pari haavillista eväkkäitä mieluisimpaan ottipaikkamme ja poistunut paikalta kättään heilauttaen, alkoivat isot kirjolohet iskeä vieheisiimme lähes peräkkäisillä heitoilla. Lotto-lippa, Räsäsen vitonen ja räikeänpunainen uppoperho korjasivat muutamassa hetkessä kautta aikojen parhaan saaliimme ja ”pakottivat” meidät palaamaan kotosalle huolehtimaan saaliin kunnollisesta jatkokäsittelystä.

Heinäkuussa 2008 Ei mikään riemuvoitto, mutta kunnon kimpale punalihaista syötävää Siikakosken laavun yläpuolelta heinäkuussa 2008. Välineet mitoitan nykyään niin, että minun ei tarvitse juosta koskessakaan kalan perässä. Kahlaamista en ole harrastanut enää vuosiin.

Kauden toinen ja tällä näkymin viimeinen, yhden yön yli jatkunut retkemme päätyi eilen (tiistaina 22.10.). Kävelimme maanantaina suoraan mielipaikkaamme, jossa näimmekin välittömästi kalan pyörähtävän pinnassa. Tärppi antoi kuitenkin odottaa lähes tunnin ennen kuin pulska kirjolohi haksahti vaimon tarjoamaan Lotto-lippaan. Sitä ennen se oli ylenkatsonut parikymmentä erilaista viehettä lusikasta lippaan ja vaapusta kaljigillä syötettyyn raksihuppuun. Perhokaan ei kelvannut. Toinen hieman vaille kaksikiloinen puri sinistä Inkoo-lusikkaa hämärässä juuri ennen leirintäalueelle lähtöä. Seuraavan aamupäivän kalastus kovassa tuulessa tuotti vain yhden alamittaisen harjuksen.

Pullukka lokakuussa 2008 Tyypillinen Ruunaan kirjolohi lokakuussa 2008. Hyvin syötetty!

Kalastajia syksyisellä joella oli mukavan vähän, joten saimme pitää lähes kaikki hyvän näköiset ottipaikat ominamme ja heitellä sydämen kyllyydestä. Viihdyimme niin hyvin, että olisimme olleet retkeen täysin tyytyväisiä ilman kalojakin.