Tenon lohesta ja etenkin sen kalastajien kohtaloista on jupistu bittitoreilla pitkin talvea sellaisella kiihkolla, että tuskin yhtään uljaan virran rantakiveäkään on jäänyt kääntämättä. Tässä kuitenkin vielä yksi näkemys ahkeralta lapinkävijältä, jolle Teno ei ole muodostunut pakkomielteeksi.

Ensimmäisen kalastuskosketukseni Tenoon sain yli 30 vuotta sitten Yläkönkäällä. Ostin luvan kioskista ja könysin rinnettä alas joukkoon tummaan. Vaikka toivorikkaita Jäämeren vaeltajan pyytäjiä oli paikalla kuin meren mutaa, lyöttäydyin jonon jatkoksi ajatellen, että kai se vuoro koittaa Savosta tulevallekin.

Vaan eipä koittanut. Parhaan näköisellä paikalla pyöri sisäänlämpiävä rinki uistimenheittäjiä, jotka olivat puheenparresta päätellen kotoisin jostain Oulun seudulta. Kun yksi oli heitellyt raskasta Salaria kohti Norjaa noin varttitunnin, siirtyi hän jonon jatkoksi. Itse olin sen verran ujoa poikaa, että en tohtinut ängetä vaatimatonta habitustani tuohon remakkaan remmiin.

Astelin suosiolla alavirtaan, jossa erään kiven kohdalla kalasteli iäkkäämmän näköinen mies. Painoin luisen takamukseni rantakivelle ja päätin odotella siinä vuoroani. Muutaman heiton jälkeen kalastaja näyttikin huomanneen minut, minkä saattoi päätellä hänen niskansa jäykistymisestä. Hän ei enää pälyillyt heittojen välissä ympärilleen, vaan heitti niska kyyryssä kuin kone samaan kivenhuopeeseen.

Olin lukenut kertomuksia kirjoittamattomista Tenon säännöistä ja järkeilin, että kun maltan aikani odotella, pääsen minäkin nakkaamaan uistinta tuohon hyvännäköiseen virranpyörteeseen. Kului vartti, puolikas ja lopulta tunti. Koko aikana ei kalastaja ollut minua huomaavinaankaan, vaan jatkoi sinnikkäästi asentolohen pommittamista.

Päätin palata teltalle vaimon ja esikoisen seuraksi.

Seuraavana aamuna laittauduin joelle niin aikaisin, että suurin osa muista kalastajista sairasti vielä edellistä päivää ja yötä. Onneni näyttikin kääntyneen, kun näin virralla vain yhden soutajan ja hänkin tahkosi pääasiassa joen keskiviivan toisella puolella.

Joudutin askeliani ja suunnistin samaan paikkaan, missä heittorinki pyöri edellisenä iltana. Valmistautuessani heittoon jätti sydämeni lyönnin väliin, kun suuri lohi hypätä roiskautti korkealle ilmaan keskellä sileää virranpeiliä.

Heitin 18-grammaisen sinisen Tobyn muutaman metriä kohdan yläpuolelle ja annoin vieheen painua virran mukana. Kun uitin lusikan lähelle rantaa, näin hopeisen sukkulan pyörähtävän aivan sen vanavedessä ja vilahtavan takaisin syvempään veteen.

Lohi oli kiinnostunut vieheestäni!

Valmistauduin uuteen heittoon, jota en koskaan tehnyt. Soutaja oli nimittäin myös huomannut lohen hypyn ja sujahti parhaillaan kosken niskalta siimat ulkona kohti ottipaikkaa. Kevein aironvedoin hän piteli venettä paikallaan ja antoi vieheiden tehdä työtään lohimontussa.

Kohta taipui soutajan rannimmainen vapa nöyrälle kaarelle!

Samaan aikaan kömpivät jo ensimmäiset rinkiremmiläiset alas törmältä ihastelemaan lohenväsytystä, josta kehkeytyikin hieno spektaakkeli. Soutaja ei ollut ensimmäistä kertaa lohta kyydissä, sillä hän ehti kesken kaiken vetäistä hermosavut ja jopa tarinoida rannalle tulleiden tuttujen kanssa. Lopulta hän ilmoitti kalan olevan kypsä ja koukkasi sen vähäeleisesti veneeseen. Kaksitoistakiloinen kirkas kojamo!

Kuin taikaiskusta ranta kuhisi kohta kiihkeitä kalastajia, jotka alkoivat paiskoa hurjalla voimalla rautaa veteen. Mies, joka sanoi olevansa Kolarista, sekosi täysin. Hänen uistimensa jäi lähes joka heitolla kiinni pohjaan, mutta hän luuli virran paineen aiheuttamaa vetoa aina suurloheksi ja hihkui ja kiskoi sekopäisenä kunnes siima katkesi. Ääni ja kädet vapisten hän sitoi kerta toisensa jälkeen siimaansa uuden Salarin.

Sain kyllikseni ja nousin törmälle. Pakkasimme teltan ja päätimme lähteä tutuille vesille Ruijan tunturiylängölle, jossa saisimme kalastaa kaikessa rauhassa meille jo tutuiksi tulleita sisämaan kaloja.

Vuosia myöhemmin yritimme kalastaa lohta erämaan rauhassa Inarinjoella. Patikoimme Angelista muutaman kilometrin ylävirtaan Porttikoskelle ja pystytimme teltan jonkin matkaa könkään yläpuolelle. Koska oli jo myöhä, päätin jättää kalastuksen seuraavaan päivään. Toivorikkaina nukahdimme kosken kohinaan.

Kun laskeuduin aamulla perhovapoineni kohti köngästä, melkein törmäsin kahden pariskunnan porukkaan, joka oli yön aikana asettunut telttoineen parhaan heittopaikan äärelle.

Arvasit oikein: En päässyt koko päivänä heittämään könkään alla pyöriville lohille, sillä porukka piti visusti kiinni vuoroistaan. Kun yksi väsyi, siirtyi toinen tilalle. Jokaisella oli niska heittämisestä niin kipeä, että he eivät vilkaisetkaan meitä, jotka kävimme välillä kieli pitkänä odottamassa heittovuoroa.

Näiden ja muutaman muun kokemuksen myötä en ole koskaan innostunut valtavasti lohenkalastuksesta Tenolla enkä millään muullakaan kansoitetulla kalapaikalla. Mieluummin jallitan pientä kalaa jossain kaukana tunturissa, missä voin pyöriä kokonaisen viikonkin törmäämättä muihin kuin oman porukan jäseniin.

Nykyisessä keskustelussa Tenon uusista kalastussäännöistä on tuotu esille myös edellä kuvaamani tapaisia tilanteita, jotka johtuvat ainakin osittain liiallisesta väentungoksesta joella. Ei siis mitään uutta yöttömän yön auringon alla!

Mitä sitten pitäisi tehdä Tenon kalastussäännöille? Siitä päättäköön molemmin puolin rajaa asuvat Tenon kalastusoikeuksien omistajat ja muut paikalliset parhaaksi katsomallaan tavalla. Ainoa toiveeni on, että Tenon lohen kalastusta kehitetään niin, että tuon upean kalan tulevaisuus ei hiukkaakaan vaarannu.

Teno on Saamenmaan suuri virta, johon saamelaisilla on alkuperäiskansana kiistaton etuoikeus!