Uutiset USA:n kouluissa tapahtuneista veriteoista muistuttavat viime marraskuun seitsemännen päivän traagisista tapahtumista Jokelan koulussa. Kuinka tuota ”amerikkalaista” väkivaltaa saattoi tapahtua meilläkin? Erikoisen huolestuttavaa on, että kymmenet muut suomalaiset nuoret ovat samaistuneet Jokelan surmaajaan eivätkä hänen uhreihinsa ja ovat uhanneet vastaavalla hirmuteolla oman koulunsa henkilökuntaa ja omia oppilastovereitaan.

Jokelan tapauksesta yritettiin syyllistää myös suomalaista metsästyskulttuuria, jossa jo 15-vuotias saa aseenkantoluvan ja oikeuden metsästää. Samalla taisi mennä poliitikoilta viimeisetkin halut puolustaa Suomen 15-18-vuotiaiden nuorten metsästysmahdollisuuksia, joten edessä lienee valitettavasti ikärajan nostaminen.

Jokelan väkivallan syyt eivät olleet millään tavalla suomalaisessa metsästyskulttuurissa vaan aivan muussa. Ase oli tarkkuusammuntaan hankittu pistooli ja surmaaja amerikkalaisten kouluammuskelujen ja radikaalin poliittisen terrorismin vinksahtanut ihailija.

Yli 33 vuotta yläkoulun opettajana toimineena olen todennäköisesti kohdannut myös sellaisia oppilaita, jotka olisivat voineet harhautua samankaltaisiin äärimmäisiin tekoihin kuin Jokelan surmaaja, jos he olisivat ajautuneet elämässään vastaavanlaisiin viiteryhmiin.

Yli kahdestatuhannesta opettamastani murrosikäisestä nuoresta muutama on syyllistynyt aikuisena veritekoon ja aivan liian moni on riistänyt hengen itseltään. Pari heistä käyttäytyi väkivaltaisesti jo koulussa, mutta useimmat vaikuttivat ihan normaaleilta nuorilta.

Jokainen entistä oppilasta koskeva murheellinen uutinen pysäyttää miettimään, olisiko jotakin ollut tehtävissä vielä silloin kun tekijä oli koulussa.

Ihminen ei ole mekanismi, jonka käyttäytymistä voi ennustaa tarkasti edes lähitulevaisuuteen. Suurikaan taloudellinen satsaus terveydenhuoltoon ei takaa, että ikävät tapahtumat eivät toistu joskus tulevaisuudessa. Tarkinkaan psykologinen kartoitus ei löydä kaikkia potentiaalisia tappajia. Ihmisen henkistä kasvua on ohjattava oikeille urille varhaislapsuudesta alkaen. Kotien ja kaikkien lähimmäisten on tunnettava taas vastuunsa nuoren ihmisen kasvattamisesta.

Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvuilla syntyneiden lasten mielikuvia varjostivat vanhempien kertomukset sodasta. Kun nykyaikaisesta psykologisesta kriisinhoidosta ei ollut tietoakaan, hoitivat sodan kauhut kokeneet miehet mielenterveyttään kertaamalla kokemuksiaan yhdessä ilta toisensa jälkeen. Ja me pojat kuuntelimme vieressä korvat höröllä ja silmät ympyriäisinä.

Sotajutut porautuivat mieliimme lähtemättömästi. Vihollisen pelko varjosti arkea ja tuli uniinkin. Näin lapsena usein samaa piinaavaa unta idästä lähestyvästä pommikonelaivueesta. Painajaisessa piilouduin kotitilamme kosteaan ja pimeään maakellariin kuuntelemaan pommien jyskettä. Heräsin hiestä märkänä omaan parkaisuuni.

Monet sodan kokeneet isät ja äidit suhtautuivat äärimmäisen kielteisesti kaikkiin aseisiin. Nallipyssylläkään ei saanut osoitella toista ihmistä. Teräaseiden asiallista käyttöä ei kielletty, mutta ne otettiin taatusti pois, jos erehdyit niillä vähänkään osoittelemaan väärään suuntaan. Ne miehenalut, jotka saivat luvan käsitellä ja hankkia metsästysaseita, tunsivat etuoikeutensa tuoman suuren vastuun.

Ennen television, videoiden, tietokonepelien ja internetin aikakautta oli maailma paljon mustavalkoisempi kuin nykyään. Paha oli pahaa ja hyvä hyvää. Seikkailukirjojen ja sarjakuvien sankarit olivat kirkasotsaisia oikeuden puolustajia, joihin oli helppo samaistua, ja konnat läpeensä kieroutuneita olentoja, joita ei kukaan ihannoinut. Villin Lännen sankari Becos Bill pyrki ratkaisemaan ongelmat ilman asetta ja puolusti valtakoneiston sortamia intiaaneja. Robin Hood auttoi roistomaisen sheriffin alistamia köyhiä.

Pecos Bill Jo 1950-luvulla ilmestyneen Pecos Bill -lehden päähahmo oli kirkasotsainen sankari, joka selvitti kiperätkin tilanteet ilman tuliaseita. Nuoret lukijat samaistuvat oikeudenmukaisuuden puolustajaan.

Nykyisin monet nuorisoidolit toimivat laajalla harmaalla alueella hyvän ja pahan välillä. Ihailun kohde ei ole aina raitis ja reilu vaan horjuu ja heiluu vähän joka puolella. Media on haaskalintuna paikalla repimässä kaiken rahallisen hyödyn ”sankarin” jokaisesta hairahduksesta. Hurjan ja epäsosiaalisen elämäntavan katsotaan suorastaan kuuluvan nuoruuteen. Ihminen saa tehdä virheitä ja vääriä valintoja.

”Kun tekee virheitä, oppii elämää”, sanotaan. Virheitä tehneellä on elämänkokemusta. Aivan kuin oikein elämisestä ei saisi yhtä hyviä eväitä elämiseen.

Vaikka ihminen onkin lähes aina vastuussa omista teoistaan, hän toimii usein esimerkin innoittamana. Takavuosien järkyttävät uutiset kertoivat juopottelevista, masentuneista ja mustasukkaisuuden riivaamista miehistä, jota surmasivat perheensä ja lopuksi itsensä. Lievempi versio oli perheen ajaminen kuutamolle. Varmasti ainakin muutamat perhesurmaajat olivat jäljittelijöitä. Eräillä paikkakunnilla koetut nuorten itsemurha-aallot ovat myös esimerkkejä todella ikävästä jäljittelystä.

Nyt jos koskaan tarvitaan hyviä esikuvia. Etenkin muusikoiden, filmitähtien, urheilijoiden ja muiden julkkisten olisi ymmärrettävä vastuunsa lasten ja nuorten ajatusten, arvojen ja elämäntapojen johdattelijana. Huonon elämän ja puolirikollisten puuhien sijasta ihailijoille on tarjottava kunnollisia roolimalleja.

Yksi parhaista ympäristöistä lapsen kasvattamiseksi vastuulliseksi aikuiseksi on luonto. Otetaan lapset ja lapsenlapset mukaan luontoretkelle, kalaan ja metsälle! Raittiissa ulkoilmassa puuhastelu ja luonnon tarkkailu on loistava vaihtoehto sille ihmisarvoa kyseenalaistavalle keinomaailmalle, jossa monet lapset ja nuoret nykyään elävät.