Uudesta kalastuslaista käytävä keskustelu on jossain määrin jumittunut kalojen alamitoista käytävään vääntöön. Kalastuksen säätelyä pitäisi kuitenkin tarkastella vähän laajemmasta perspektiivistä.

Kalastusasioista päättäviä ja niitä toteuttavia tahoja riittää. Kukkona tunkion laella keekoilevat neljän vuoden jaksoissa omaa tulevaisuuttaan varmistelevat kansanedustajat ja ministerit, heidän vieressään maa- ja metsätalousministeriön viranhaltiajat, väliportaassa joukko TE-keskuksia, paikallistasolla leegio kalastusalueita, kaislanjuuressa tuhannet osakaskunnat sekä vihdoin se suurin, kaunein ja vaikuttavin eli itse käytännön kalastaja, joka joko noudattaa tai ei noudata kaikkien edellisten antamia sääntöjä.

Maassa on ainakin kuusisataatuhatta aktiivista ja sen päälle toista miljoonaan satunnaista kalastajaa, jotka jakautuvat moniin erilaisiin ryhmiin. Melkein kaikki haluaisivat rajoittaa toisten kalastusta ja lisätä omaansa. Olemme yhä melkoista pyytäjäkansaa; harvassa muussa populaatiossa tämä vietti on vielä niin syvällä ja lähtemättömissä kuin meissä!

Kaikille mieluista kalastuslakia ei ole eikä tule. Koskaan!

Jokaiselle ihateellista kalastuslakia ei pidä liikaa edes tavoitella, sillä kaikkein tärkeintä ei ole jonkin yksittäisen ryhmän kalastusolojen kohentaminen vaan luonnonvaraisten kalakantojen turvaaminen ja niistä tärkeimpien pitäminen tuottavina. Sen vuoksi kalastusta on säädeltävä.

Kalastuslaki antaa kalastuksen säätelylle raamit. Suomen kaltaisessa maastollisesti ja ilmastollisesti vaihtelevassa maassa laki ei voi olla kaikissa asioissa yksityiskohtaisen tarkka ja kaikkialla sama. Tilaa on jätettävä myös paikalliselle säätelylle. Jos esimerkiksi taimenen alamitaksi säädettäisiin koko valtakunnassa Virtavesien Hoitoyhdistys ry:n (Virho) esittämä 65 cm, aiheuttaisi se melko varmasti närkästystä maan pohjoisosissa.

Taimen on hyvin monimuotoinen kala, jonka kasvunopeus ja sukukypsyyskoko vaihtelevat valtavasti. Itämereen laskeviin jokiin nousevat emokalat lienevät vähintään edellä mainittua järeysluokkaa, mutta Lapin perukoilla kalaäideiksi ja –isiksi pyrkivät täpläkyljet ovat keskimäärin selvästi pienempiä. Niiden suku säilyy pienemmälläkin alamitalla – jos säilyminen on siitä kiinni.

Korkea alamitta kuulostaa äkkiä ajatellen jopa autuaaksitekevälle ajatukselle suojella minkä tahansa kalalajin lisääntymistä, mutta se voi johtaa myös jossain määrin ei-toivottuun tuokseen. Sitä kyllin suurta jahtaavat kalastajat saattavat koukuttaa ja laskea takaisin suuren määrän alamittaisia kaloja ennen päivän täyttymystä. Silloin ”hävikki” voi tulla jopa isommaksi kuin siinä tapauksessa, että he tyytyisivät ensimmäiseen vähän pienempään kalaan ja lopettaisivat kalastuksen.

Korkeat alamitat on yhdistettävä mahdollisimman vähän alamittaisia kaloja vaurioittaviin kalastustapoihin: pyydyskalastuksessa sulku- ja saartopyydyksiin ja vapakalastuksessa sopivan vähä- ja pienikoukkuisiin vieheisiin. Verkosta kalaa ei ole juuri mahdollista laskea elinkelpoisena takaisin veteen, eikä monella suurella väkäsellisellä kolmihaarakoukulla varustettu viehekään ole kovin ystävällinen väline tervehtiä keskenkasvuista kalayksilöä.

Monet kysyvät aiheellisesti, miksi yli 65-senttisen kututaimen nousua pitäisi saada häiritä (c&r) tai torpata lopullisesti (c&k)? Eikö juuri kookkaan yksilön poistaminen tee eniten hallaa lajin tulevaisuudelle? Siksi on ehdotettu vain tietyn välikoon, esimerkiksi 50-65 cm, sallimista kalastukselle.

Ala- ja ylämitoista tapahtuvaa väittelyä ryydittää kiista sitä, mitä kalastajaryhmiä mahdolliset alamittojen muutokset suosivat tai sorsivat. Soppa kiehuu kohta kuiviin, ja siitä uhkaa hävitä kalanmaku kokonaan.

Etten nyt tule ymmärretyksi väärin, niin kannatan toki lakia kalojen alamitoista ja haluan, että esimerkiksi Itämeren meritaimenen alamitta olisi 60-65 cm ja Etelä-Suomen järvitaimenen alaikäisyys päättyisi esimerkiksi 55 cm määrämittaan. Järvilohelle ja Saimaan isonieriälle olen jo pitkään kannattanut 60 cm alamittaa. Lapissa on kuitenkin useita erittäin elinvoimaisia taimenkantoja, joista osa kestää kohtuullisen kalastamisen melkein minkä kokoisena tahansa. Tenoon Jäämerestä nousevalle meritaimenelle riittänee nykyinenkin alamitta, joka on vain 25 cm.

Hyvää alamittojen nostamisessa olisi myös se, että se saattaisi johtaa pyydyskalastuksen nykyistä voimakkaampaan säätelyyn niillä vesillä, joilla kyseisiä kalalajeja esiintyy.

Alamitat ovat tärkeitä, mutta niiden lisäksi kalastusta on säädeltävä monin muinkin tavoin niin, että luontaisten kalakantojen lisääntyminen ei vaarannu. Vaelluskalojen kalastusta niiden syönnösalueilla meressä ja järvenselillä on tarvittaessa rajoitettava, että kaloja riittäisi myös jokivarsilla tapahtuvan matkailukalastuksen tarpeisiin. Mutta ei se näin yksipuolista voi olla: kalastusta on säädeltävä myös kutualueilla. Onhan jokeen noussut emotaimen lähempänä lisääntymisaktiaan kuin jossain kaukana Itämerellä harhaileva saman kokoinen lajikumppani.

Jokien suualueita ja parhaita kutupaikkoja on rauhoitettava kokonaan kaikelta kalastukselta, asiantuntijoiden harkinnan mukaan tietyksi ajaksi tai koko vuodeksi. Tilanteen niin vaatiessa on koko joki voitava rauhoittaa määräajaksi, kuten esimerkiksi Norjassa tehdään. Tämän mahdollistamiseksi uuden kalastuslain myötä on saatava aikaan nykyistä tarkempi, vahvempi ja nopeampi säätelymekanismi.

Edellä mainittujen keinojen lisäksi kalastusta voi säädellä myös kalastusmenetelmiä, välineitä ja saalismääriä rajoittamalla.

Kalastustapojen säätely siirtää tarvikekaupan sekä kalastus- ja oheispalveluiden painopistettä, joten sillä voi olla suuria taloudellisia vaikutuksia. Vaelluskalojen kalastamista vasta joessa perustellaan muun muassa kalan ”kilohinnalla”: meressä kalan kilohinta on vain euroja, mutta joesta pyydetyn kalan arvoksi lasketaan jopa satoja euroja kilolta.

En ole talousoppinut, mutta luulen, että jokikalastajien paikkakunnalle tuoma raha on kuitenkin pois jostakin muualta, joten kansantalous ei ehkä sittenkään kohene lasketussa suhteessa – elleivät jokikalastajat tule ulkomailta. Paikallinen merkitys on kuitenkin kiistämätön.

Sen sijaan, että kiisteltäisiin siitä, kuka saa missäkin kalastaa milläkin tavalla ja minkä kokoisia kaloja, voisi laki tai pakallinen sääntö nykyistä useammin määrätä, kuinka paljon kaloja saa ottaa saaliiksi. Koskilta tuttuja saaliskiintiöitä voisi soveltaa myös järvi- ja merikalastukseen.

Kun joskus aiemmin keskusteltiin läänikohtaisesta vieheluvasta, taisi jokin poliittinen taho esittää päiväkiintiötä esimerkiksi hauelle. Silloin tuo lausahdus tyrmättiin kertakaikkisen tehokkaasti. Nyt ilmassa väreilee aivan toisenlaista valmiutta säädellä myös omaa kalastusta. Läänikohtaisiin lupiin (tai esittämääni Koko Suomen Kalakorttiin) pitäisikin ehdottomasti liittää eräiden kalalajien kappale- tai kilomääräiset päiväkiintiöt. Erittäin uhanalaisten kalojen kohdalla voisi ajatella paikoitellen myös kausikiintiöitä tai jopa kalakohtaisia ”kaatolupia”.

Alamitat, rauhoitusajat ja –paikat, pyydysmääräykset ja saaliskiintiöt eivät kuitenkaan riitä, jos kalastusta ei valvota. Nykyinen lähinnä vapaaehtoisuuteen perustuva satunnainen valvonta ei kerta kaikkiaan riitä, koska kalastavan kansan lainkuuliaisuus ei ole riittävällä tasolla.

Toimin aikoinani (kutsuttuna sihteerinä) pienessä osakaskunnassa, jossa aloimme valvoa kalastusta oikein miehissä. Lähes koko johtokunta kävi valvojakoulutuksessa ja vannoi sen jälkeen valvojanvalan. Loppuivatko rikkomukset? Eivät loppuneet, vaan jopa osa johtokunnan jäsenistäkin syyllistyi myöhemmin liian tiheillä verkoilla kalastamiseen. Käryn käydessä he syyttivät kalastusalueen valvojaa liian virkaintoiseksi. Jatkossa syntyi osakaskuntien ”kansanliike” tiheäsilmäisempien verkkojen puolesta.

Valvonnan vähyydestä kertoo vääjäämättä sekin, että monet innokkaat kalastajat eivät ole koskaan kohdanneet vesillä kalastuksenvalvojaa. Ei ihme, että lusmuilijat uskaltavat kalastaa ilman lupaa ja rikkoa sääntöjä.

Maahan tarvitaan kipeästi lisää ammattimaista kalastuksenvalvontaa. Viranomaisten on pystyttävä sopimaan valvojien koulutuksesta, varustamisesta ja palkkaamisesta. Itselleni tulee mieleen kuvio poliisin ja TE-keskusten yhteistyöstä. Yksi ammattivalvoja yhtä TE-keskusta kohti voisi olla hyvä alku. Valvonnan tilaajina ja osittaisina maksajina voisivat olla myös kalastusalueet, osakaskunnat ja yksittäiset kalastuskohteet.

Kuinka valvonta rahoitetaan? Kalakorttivarat vähintään kaksinkertaistuisivat, jos maksupinnarit saataisiin maksamaan. Suurten kalastavien ikäluokkien eläköityessä myös maksupohjan laajentamista on ainakin harkittava.