Tässä tulee jatkoa uudesta kalastuslaista käytävään keskusteluun. Pitäisikö pyydyskalastus rajata enemmän vain ammattikalastajien ja kalavesien omistajien oikeudeksi?

Pyydyskalastus on vähentynyt Suomessa pikkuhiljaa jo viimeiset parikymmentä vuotta. Vanhemman polven kalamiehet ja –naiset eivät enää jaksa kuhkia kalavesillä ja nuoremmat kalastavat mieluummin aktiivisin menetelmin tai eivät kalasta lainkaan. Onko enää edes tarvetta vähentää pyydyskalastusta?

Tärkein ja eniten kalakantoihin vaikuttava pyydyskalastusmuoto on eittämättä verkkokalastus. Vuosisatojen ajan se on antanut lisäsärvintä kansalaisten joskus niukkaankin ruokapöytään ja tuonut monille myös lisäansioita. Monesta kaupunkilaisestakin on tullut verkkokalastaja kohta kesämökin hankkimisen jälkeen.

Maassamme on tuhansittain järviä, joissa verkkokalastusta pitäisi lisätä rajusti nykyisestäänkin. Tarkoitan esimerkiksi niitä reheviä lahna-, säynävä- ja muiden särkikalakantojen täyttämiä vesistöjä, joissa nämä monien kalamiesten hyljeksimät kalat kierrättävät ravinteita ja heikentävät veden laatua.

Toisaalta meillä on onneksi vielä hyväkuntoisia puhtaita ja puhdistuvia vesistöjä, joissa kasvaa huomattava määrä monien arvostamia kaloja kuten järvilohta, taimenta, siikaa ja kuhaa. Tällaisilla arvokalavesillä voi säätelemätön kalastus uhata kyseisten lajien luonnonvaraisia kantoja tai tehdä kalojen poikasistutukset kannattamattomiksi.

Vapakalastuksen säätelyssä voidaan käyttää helposti muun muassa alamittamääräyksiä ja päiväkohtaisia kalastuskiintiöitä, koska kalastaja voi yleensä päästää saamansa ”väärän” kalan lähes vahingoittumattomana takaisin veteen. Verkkoon sotkeutuneen tai pitkäsiiman koukun vatsaansa asti nielleen alamittaisen taimenen tulevaisuus on synkempi.

Kokenut ja valistunut verkkokalastaja säätelee saaliskalojensa kokoa verkon harvuuden avulla ja kalalajia oikealla kalastuspaikan valinnalla, mutta vahinkoja ei voi kokonaan välttää. Esimerkiksi muikkuverkot, joiden käyttöä puolustellaan ”ainoana” keinona saada itse pyydettyjä kukkokaloja, pyytävät sivutuotteena noin neljäsosan kaikista Vuoksen vesistön järvilohen vaelluspoikasista. Nieriänpoikaset ovat lohiakin pahempia tarttumaan hampaistaan kaikkiin verkkoihin solmuvälistä riippumatta.

Pitkäsiima on mainio kalanpyydys, jonka käyttöön liittyy hieman myös urheilukalastukseen viittaavia vivahteita. Sen oikea paikka ei kuitenkaan ole lohikalojen syönnösalueella eikä vaellusreitillä. Ainakin uhanalaisten Vuoksen vesistön järvilohen ja nieriän esiintymisalueilla voisi muualle kuin aivan pohjaan lasketun pitkäsiiman julistaa täysin lainsuojattomaksi pyydykseksi. Niin turtaa jälkeä se tekee keskenkasvuisissa lohikalaparvissa.

Lohipitoisilla vesillä tavallisen harrastuskalastajan pyydyskalastusta voisi ohjata nykyistä enemmän katiska- ja rysäkalastukseen, koska alamittaiset ja rauhoitetut kalat voi päästellä kyseisistä pyydyksistä takaisin veteen. Muikunpyyntiin soveltuu rantanuotta, jonka käyttö tuo kalastukseen myös jo unohtumaan päässyttä yhteisöllisyyttä.

Pyydyskalastuksen säilymisen puolesta puhuvat kuitenkin vahvat perinteet ja monille ehkä hieman yllättäen ympäristöasiat. Kotilahdellaan verkoilla soutava ranta-asukas kuluttaa kalastusharrastukseensa paljon vähemmän luonnonvaroja kuin kaukaa tuleva ja moottorilla pörräävä vapakalastaja. Luonnonvaraisen saaliskalan käyttäminen ravinnoksi tuottaa myös selvästi vähemmän hiilidioksidia ja muita päästöjä kuin kasvatetun ja/tai ulkomailta tuodun ravinnon nauttiminen.

Monin paikoin olisi viisasta säästää arvokaloja pyydyskalastukselta ja antaa vapakalastajien kalastaa niitä enemmän! Hyvät apajat tuovat hyville kalapaikoilla kalastusmatkailijoita, jotka ovat valmiit maksamaan paljon enemmän oikeudestaan kalastaa kuin pyydyskalastajat yleensä maksavat, vaikka vapakalastajat ottavat/saavat yleensä paljon vähemmän saalista. Matkailijat tuovat hyvinvointia koko seudulle.

Pyydyskalastuksen säätely on täysin mahdollista nykyisenkin kalastuslain mukaan. Osakaskunnan ei ole mikään pakko myydä osakkailta käyttämättä jääviä lupia kelle tahansa. Verkkoluvan myyminen pilkkahintaan, kuten nykyään valitettavan usein tapahtuu, ei ainakaan ole järkevää. Pyydysyksikön hinta voisi olla vähintään sama kuin esimerkiksi uisteluluvan hinta, jolloin myynnin tuotto korvaisi paremmin arvokalojen poistumista osakkaiden omasta saaliista.

Osakaskuntien päätöksenteko on monin paikoin mukavuussyistä luisunut kalastusta vinouttavaan ”demokratiaan”. Kullekin osakkaalle saatetaan antaa sama määrä pyydysmerkkejä, vaikka omistusoikeuden perusteella jako menisi täysin toisin. ”Ylimääräiset” pyydysyksiköt dumpataan sitten alennusmyynnillä ulkopuolisille verkkokalastajille, joista innokkaimmat haalivat lupia monilta eri osakaskunnilta.

Osakaskuntien suurimmat omistajat voisivat käyttää isännän ääntään ja vaatia pyydysyksiköiden jakamista omistuksen määräämässä suhteessa ja vain osakkaille. Sen jälkeen jokainen osakas voisi halutessaan myydä/vuokrata omaa kalastusoikeuttaan kelle haluaa. Tämä käytäntö toisi pikkutuloja myös niille kalastusoikeuksien haltijoille, jotka eivät itse kalasta.

Koska luvanmyynnissä on kyse kalaveden haltijan suvereenista oikeudesta hallita oikeuttaan, ei siihen lain voimin puuttuminen liene tavoittelemisen arvoista tai ainakaan helppoa. Säätelyssä tarvitaankin siksi alueellista ohjeistusta, neuvontaa ja yhteistyötä. Tässä asiassa ovat TE-keskukset ja kalastusalueet paljon vartijoita.