Kantavien jäiden tulo on pilkkijälle kutakuinkin sama asia kuin karjalle laidunkauden avaus. Jos ei silloin kynnelle kykene tai kerkiä, ei ole oikea pilkkimies eikä –nainen.

Vuonna 2007 lähtivät jäät näiltä Saimaan läntisiltä periltä ainakin kolmesti. Ensin keväällä huhtikuussa viikko pari totuttua aikaisemmin ja sitten pari kertaa ennen vuodenvaihdetta. Keväistä kannen avautumista tervehdin ilolla, mutta nuo loppuvuodesta tapahtuneet talven perumiset jo vähän masensivat.

Alkutalven ensimmäisellä jääkaudella ehdimme sentään korkata erään metsäjärven ahvenpaikkoja ennen kuin talvi otti takapakkia. Ja kun näin rohkeimpien luistelevan joulun aatonaattona Saimaan jäällä, aloin suunnitella taas perinteistä Tapaninpäivän pilkkiretkeä. Ikävä kyllä lämmennyt sää sai toisiin ajatuksiin. Jäät lähtivätkin sitten Uuden Vuoden aatonaattona lähes keväisellä ryskeellä!

Uutta kantta alkoi kuitenkin kehittyä heti vuodenvaihteen jälkeen ja torstaina 3.1. jäätyi Yöveden Pökkäänlahti umpeen työpäivän aikana. Sen jälkeen sitoivat pikkupakkaset (-15…-10 ºC) ainakin pienten järvien kannet kantaviksi.

Lauantaina 5.1. astuimme taas muutaman viikon tauon jälkeen tutun pikkujärven lumettomalle jäälle. Jäätä oli kertynyt muutamassa yössä turvalliset 15 senttiä ja sen vähäiset paksuusvaihtelut saattoi nähdä suoraan jään läpi, joten reikiäkään ei tarvinnut testimielessä kairailla. Kirpeänraikas tuuli puhalteli selän takaa ja matalalle lakikorkeuteensa kiivennyt aurinko katseli meitä lähes pilvettömältä taivaalta, kun suuntasimme kevein askelein kohti tuttua ottipaikkaa.

Oikean paikan löytämiseksi emme tarvinneet edes tuttuja maamerkkejä, sillä matalikolla kasvaneet lumpeenlehdet olivat jääneet näkyviin jään pinnalle. Kairasinkin heti kymmenkunta reikää pakan ympärille parin metrin päähän kasvillisuudesta.

Virkeästi kiemurteleva punainen kärpäsentoukka vain tapsimorrin koukkuun, ja pilkki solahti pyyntiin parin metrin syvyyteen. Muutama kevyt houkutusnosto ja …
… tärppiä ei kuulunutkaan!

Eikä sitä kuulunut viereisestäkään avannosta sen paremmin kuin mistään muustakaan. Tärpin sijasta kuului vain ulinaa ja vonkumista, jota ei sentään päästellyt saamaton kalastaja, vaan lämpötilan muutoksen kourissa elävä jää. Järvenkanteen syntyi yhtenään pitkiä halkeamia, jotka kiemurtelivat sinne tänne kuin paikoilleen jähmettyneet salamat.

Jään halkeama

Halkeilevan jään ääntely voi säikyttää kaloja ja hiljentää syönnin lähes olemattomaksi.

Kuvan railo on jo ehtinyt jäätyä umpeen, mutta kuvauspäivänä syntyi koko ajan uusia halkeamia, joista jopa roiskui vettä jäälle.

Railon revetessä syntyvä vonkuva ääni johtuu ns. doppler-ilmiöstä, joka nostaa äänen taajuutta äänilähteen lähetessä ja madaltaa sitä äänilähteen loitotessa. Välillä tuntui jopa siltä, että railoa repesi jäähän ääntä suuremmalla nopeudella, kun näin ja tunsin jään äkkiä halkeavan jalkojeni alla mutta kuulin lähestyvän äänen vasta sen jälkeen!

Kai tuota samaa näytöstä katselivat ja kuuntelivat myös kalat, koska eivät pilkkeihimme kajonneet. Päätimme siksi vaihtaa paikkaa erääseen kapeaan lahteen, josta arvelin löytyvän vähän rauhallisempaa jäätä. Näin olikin, vaikka vonkuminen kuului toki sinnekin.

Järkeilin, että pienet syötit eivät nyt kalaa kiinnosta ja vaihdoin siimaan Nils Master –tasapainonpilkin. Sillä tulikin heti ensimmäisestä avannosta pulska ahven ja toisesta hieman alle kilon painoinen hauki. Vaikka syönti ei missään vaiheessa ollut hyvää, kertyi saalista parin tunnin onkimisen mittaan ihan sopivasti.

Hyvänkokoinen ahvenEnsimmäinen pilkkihauki

Ryskävät jäät olen monta muutakin kertaa julistanut syylliseksi epäonnistumiseeni pilkkijäillä. Vain ani harvoin olen vastaavissa olosuhteissa onnistunut nyhtämään jäälle kunnon saaliin.