Siihen aikaan kun Suomessa oli vielä lunta ja joulukuuseksi ei kelvannut mikä tahansa näre…

Iso mies eteni tahallaan lyhyin askelin, että pieni perässä kulkija ylsi valmiisiin jalanjälkiin. Pellon poikki kahlattaessa oli kuivaa pakkaslunta polveen, mutta metsässä talven täkki vaihteli sen mukaan kuljettiinko polulla vai suurten kuusten siimeksessä.

Kummankin metsään menijän olkapäällä keikkui kirves, isällä iso ja minulla pieni. Veli-setä oli löytänyt minulle antamansa kirveen koivuhalon sisältä, mitä kovasti ihmettelin. Se oli hieno kirves, jossa oli mustaksi maalattu hamara ja hopeapronssilla silattu terä.

Aatonaattona ei päivä salomaita pitkään katsellut, joten kuusi oli löydettävä säällisessä ajassa. Mutta nyt ei sopivaa tarjokasta tahtonut tielle sattua. Kauempaa katsoen hyvännäköinen kuusi paljastui milloin muotopuoleksi, milloin turhan hento-oksaiseksi. Kerran jo ehdottelin, että voisihan siitä lyhentää tuota liian pitkää oksaa, mutta sen isä tyrmäsi kerta kaikkiaan sopimattomana väärentämisenä, joka kuitenkin paljastuisi.

Samoilu jatkui. Monta lupaavan näköistä kuusentarria karistettiin lumistaan ja katsottiin joka puolelta sillä silmällä ja testattiin josko oksat ponnistaisivat kyllin terhakasti ylöspäin, mutta aina vain antoi isä kirveen huilata olkapäällään. Viivähtikö miehen kasvoilla jo lievä harmin häivähdys?

Jouluisen hämärän jo salakavalasti tihetessä saavuimme lopulta metsää halkovalle kapealle uralle, jossa oli tasaisin välimatkoin suoraan linjaan asetettuja teräväpäisiksi vuoltuja keppejä. Linjan takana rämeen laidassa oli täydellisen säännöllinen ja tuuheaoksainen kuusi.

Isä pälyili hetken ympärilleen ja asteli sitten mitään puhumatta kuusen luo. Hän puhdisti kuusen juuren perusteellisesti lumesta ja hakkasi puun poikki niin läheltä maanpintaa kuin suinkin. Sitten isä polki kirveenlastut sammaleeseen ja peitti kannon turpeella ja potki lopuksi lunta päälle.

Lapsi lumessa Vieläkö lapsemme ja lapsenlapsemme saavat kokea oikean lumitalven riemut kuten tämä 80-luvun alussa syntynyt poika jouluna mummolan puutarhassa? Kuusenhakuretki hämärässä metsässä ja puun kaataminen omin käsin on unohtumaton elämys, jota muistelee haikeana vielä vuosikymmenien jälkeenkin.

Kotimatkalla isä ei puhunut juuri sanaakaan, vaikka oli siihen asti harvakseltaan jutellut mukavia entisistä ajoista ja metsätöistä. Askeleetkin olivat kiireisempiä ja sain harppoa tosissani, että ylsin suuresta saappaanjäljestä seuraavaan.

Tuvassa kuusi sai armottoman pikatuomion ilman valitusoikeutta. ”Tuollainen naavapesä! Eikö sitä nyt koko päivänä parempaa löytynyt? Viekää se liiteriin, minä haen itse kuusen huomenaamuna tuolta pellon laidasta!”

Olihan se kuusi naavan peitossa. Kituen kasvaneen puun oksilla roikkui jo kohta vaaksankin mittaista vihreänharmaata karvaa, jota emme olleet hämärässä havainneet. Isästä se näytti hyvältä, ja minustakin, mutta äidille se ei kelvannut, ei sitten millään.

Aamulla äiti toi itse kaatamansa joulukuusen tupaan. Ja sen paksuja neulasia, vihreyttä, vahvoja oksia ja säännöllisyyttä ylistivät kaikki vieraatkin aina Loppiaiseen asti.

…

Rauhallista Joulua kaikille Erän ja tämän palstan lukijoille!

PS. Isäni ei ollut kuusivaras. Rajan takana oli Arvi-sedän metsää, josta sai ottaa joulukuusen. Kuusi otettiin kuitenkin tavallisesti omalta puolelta.