Marraskuun 16. päivä tuli ja meni osaltani mitään sen kummempia kalastuksellisia väristyksiä aiheuttamatta. Olenkohan tulossa vanhaksi, kun koskipremiäärini siirtyy mitä todennäköisimmin pitkälle kevääseen?

Taimenen kutua turvaava virtavesien syysrauhoitus 11.9.-15.11. on monille vannoutuneille koskikalastajille aikaa, jolloin lasketaan vain päiviä uuden kalastuskauden alkuun. Jos keli suinkin sallii, viuhtoo monilla koskilla marraskuun 16. päivänä taas iloinen veljeskunta sydämensä kyllyydestä.

Ja vaikka keli ei oikeastaan sallisikaan, kuten joitakin vuosia sitten Janikan raivotessa Keski-Suomessa, haketuvat kalaverisimmät silti virtaavien vesien äärelle. Tulomatkalla edellisenä päivänä oli jossain Keuruun kohdilla pakko madella lähes kävelyvauhtia, ettei tuuli olisi tempaissut ajopeliä jäiseltä tieltä kaseikkoon.

Majapaikkamme sähköt katkesivat jo alkuillasta, joten iskimme tarinaa kynttilänvalossa ja värjöttelimme yön yli paksujen vällyjen alla lämpötilan tasaisesti laskiessa. Aamu ei ollut sään puolesta iltaa viisaampi: metsää oli nurin vähän joka puolella ja tiet kuin luistinratoja. Tuuli viuhtoi yhä sellaisella voimalla, että perhoheitossa riitti kun asettui tuulen yläpuolelle ja kiskoi siimaa ylös kelalta. Takaheittoa ei tarvittu!

Onneksi joenpätkäämme reunusti lähes koko matkalta suojaava puusto, joten kalastus onnistui paremmin kuin parkkipaikalla olisi voinut uskoakaan. Kalatkin olivat yhteistyöhaluisia. Eniten tapahtumia saivat ne, jotka löysivät tai tiesivät rauhalliset montut, joihin taimenet olivat kerääntyneet toipumaan kuturasituksestaan.

Itse käpsehdin viluissani vähän loitommalla ja jäin aluksi ilman saalista, kunnes huomasin kalan melkein jalkojeni juuressa. Roikotin Räsäsen Seiskaa puolen metrin siimassa ja vetäisin sillä rauhallisesti kalan edestä. Muuta ei tarvittu, kun tumma varjo liikahti houkuttimen perään ja hamusi sen koukut suuhunsa.

Vedin noin kilon painoisen jähmeästi liikehtivän kalan vasten rantapenkkaa. Tunnistin otuksen hädin tuskin urostaimeneksi, niin laiha, tummunut ja rujo se oli, kyljissään reviiritaisteluissa syntyneitä lajikumppaneiden puremia. Nykäisin koukut irti ja ohjasin kalan takaisin virtaan.

Ruunaan kututaimen Ei tämä lokakuussa Ruunaalla napannut taimenkaan kovin herkulliselta syötävältä näytä. Kala pääsi pikaisen kuvauksen jälkeen takaisin veteen toipumaan. Kirjolohet olivat kuitenkin hyväkuntoisia ja niistä sai myös maukasta syötävää.

Tein vielä toisen yhtä lyhyen ”heiton” samaan paikkaan, ja ihmeekseni Räsäseen ripustautui taas taimen. Samankokoinen kuin edellinen, mutta selvästi parempikuntoisen näköinen, joten päätin ottaa sen syötäväksi. Lopetin kalastuksen ja palasin autoon lämmittelemään kohmeisia käsiäni.

Kotona taimen joutui muutamaksi viikoksi pakastimeen, kunnes siitä yritettiin tehdä uunissa hauduttamalla ruokaa. Yritykseksi jäi, valkeasta lihasta tulvi sieraimiin sen verran outo lemahdus, että taimenparka palautettiin luonnon kiertokulkuun uittamatta sitä ihmisen ruuansulatusjärjestelmän läpi.

Äskettäin kuteneet taimenet eivät ole mitään kulinarismin huippuja. Niiden ottamista ruuaksi ei voi todellakaan suositella edes nälkäiselle. Koska kalastus on näin ollen käytännössä lähes pelkkää pyydystä ja päästä –touhua, on kalastajan pohdittava perusteellisesti, onko kuturasituksesta toipuvia taimenia lainkaan syytä häiritä.

Kutupuuhissa itsensä surkeaan kuntoon lemmiskellyt taimen toipuu seuraavaksi kesäksi, käy lihomassa syönnösalueellaan järven selkävesillä ja nousee taas kirkaskylkisenä vahvana taistelijana koskeen. Silloin se tarjoaa kalastajalle unohtumattoman kalastuselämyksen ja hienon makunautinnon, jos kalastaja niin haluaa.

Koskesta voi kuitenkin saada myös hyväkuntoisia kirkkaita taimenia, minkä vuoksi en missään nimessä halua tuomita talvikalastuksesta kiinnostuneita vapakalastajia. Lisäksi monissa koskissa on tarjolla myös harjuksia ja kirjolohia, jotka ovat talvella oikein hyväkuntoisia.