Hyisen kylmässä vedessä uivat kalat ovat hidasliikkeisiä ja ottavat vain rauhallisesti uiviin ja verkalleen uitettaviin vieheisiin. Totuus, jota harva kokenut heittokalastaja kyseenalaistaa.

Melko tarkalleen neljännesvuosisata sitten yritimme virvelöidä kauden viimeisiä haukia eräällä eteläsavolaisella metsälammella. Oli pakkashuuruinen aamu, mutta vesi läikkyi vielä reippaan tuulen ansiosta vapaana. Kaksiosainen lampi muistutti muodoltaan särjen ”maukkua” eli uimarakkoa, ja olimme tulleet sen pohjoispäässä olevaan parhaaseen ottipaikkaan.

Uitimme erikokoisia vieheitä mahdollisimman hitaasti ja rohkeasti lähellä pohjaa, kuten kaiken järjen mukaan piti tehdä, mutta yhtä hyvin olisimme voineen tutkia kotioloissa nollan pyöreyttä. Ei tärpin tärppiä, ei kerta kaikkiaan merkkiäkään kaloista. Olivatko kalat kaikonneet vai sulkeneet jo lopullisesti suunsa siltä syksyltä?

Turhautuneena tyhjän viskomiseen aloin kelata vaappua (Rapala Fat Rap 9 Shallow Runner ahvenväri, joka ei ole enää säännöllisessä tuotannossa) kesken kaiken maksiminopeudella. Vain muutaman kammenkierroksen jälkeen vieheeseen jysähti mukavan kokoinen hauki. Eikä mikään vahingossa ulkopuolelta tarttunut, vaan koukut napakasti syvällä kidusperissä.

”Ihme tuuria”, valitteli kalakaveri ja jatkoi vieheitä vaihdellen omaa ortodoksista veivaamistaan. Itse päätin kokeilla seuraavallakin heitolla pikakelausta. Eihän ne kelan välitykset siihen aikaan kovin kummoisia olleet, mutta varmasti kulki kapula ainakin kaksin- tai kolminkertaisella nopeudella normaaliin verrattuna.

Sain neljällä peräkkäisellä heitolla samoilta jalansijoilta hauen! Kaverikin sai lopulta samalla tekniikalla ainakin yhden kalan ennen kuin syönti siltä päivältä hyytyi.

KelatestaustaNäissä maisemissa ottivat hauet 80-luvun alussa maksinopeudella kelattuihin vaappuihin vain päivää ennen lammen jäätymistä! Kuva on muutaman vuoden takaiselta reissulta, jolla haettiin lapsi- ja naisnäkökulmaa testissä olleisiin keloihin.

Kaikki hauet olivat terveitä ja normaalisti kasvaneita puhtaan salolammen asukkeja. Lähes nolla-asteisen veden vuoksi ne eivät olleet mitään voimanpesiä, mutta ehtivät silti hamuta ohi kiitävän vieheen suuhunsa.

Kokemus oli niin erikoinen, että päätimme testata samaa konstia seuraavanakin päivänä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä lampi oli silloin jo umpijäässä. Hyvä ettei pilkille päässyt!

Tähänkään päivään mennessä minulla ei ole kunnon selitystä sille, miksi kylmän veden hauet ottivat silloin nopeasti kulkeviin vieheisiin. Kenties selitys piilee vieheen synnyttämässä täysin poikkeavassa värähtelyssä, joka laukaisi talven varalle tankkaavan kalan iskurefleksin.

Olen sittemmin kokeillut pikakelausta kaikenlaisissa olosuhteissa vaihtelevalla menestyksellä. Parhaiten se toimii vieheillä, jotka pysyvät suurissakin nopeuksissa pinnan alla eivätkä muutu kylkiuimareiksi. Tuottoisimpia ovat olleet jatkovaaput, joiden uinti muuttuu pikakelauksella eräänlaiseksi surinaksi. Olisiko se nyt sitten se paljon puhuttu ylinormaali (tai peräti paranormaali) ärsyke, jota petokala ei voi vastustaa.

On kuitenkin totta, että kylmässä vedessä kannattaa yleensä kalastaa hyvin hitaasti uitettavilla vieheillä. Mutta jos kalat eivät tunnu yhteistyöhaluisilta, kannattaa teoria kääntää kokeeksi jopa täysin päälaelleen. Kalastus on niin mielenkiintoista juuri siksi, että siinä eivät mitkään uskomukset tai suurten gurujen neuvotkaan päde aukottomasti. Aina löytyy sijaa myös ennakkoluulottomille kokeiluille.