Luulitko kenties, että jigi on amerikkalainen viehekeksintö, jonka käyttö levisi vähitellen Suomeen parikymmentä vuotta sitten? Tosiasiassa Suomessa ”jigattiin” mahtavia saaliita jo paljon aikaisemmin.
Tohtori Ossi Seppovaaran (1916 1988) ”Vuoksi. Luonto ja ihminen vesistön muovaajina” (Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1984) on yksi useimmin kirjastosta lainaamani kalastushistoriaa valottava teos. Kirjan upeinta antia on Saimaan ja sen lasku-uoman Vuoksen entisten kalastusolojen ja historian kuvaaminen. Vanhat valokuvat ja kertomukset elämää suuremmista taimen- ja lohisaaliista pysäyttävät ajattelemaan, minkä kalastusparatiisin olemmekaan menettäneet vesistöjen rakentamisen ja saastuttamisen takia.
Kenties päinvastoin kuin moni olisi luullut, koukkukalastuksen kehitys on kulkenut aktiivisista ongintatavoista passiivisempiin. Aluksi siimaa tai vapaa pidettiin kädessä, mutta sitten siirryttiin passiiviseen kalastukseen käyttämällä kelluvaa kohoa (ns. tupuria) paljastamaan minne kala oli uinut täyn nieltyään. Seuraavaksi kehittyivät erilaiset oottokoukut ja lopulta pitkäsiima.
Ensimmäiset ”koukut” olivat puusta, luusta tai jopa kivestä valmistettuja syöttikalan sisään työnnettäviä launeja eli molemmista päistään teroitettuja tikkuja. Kun kala nieli syötin, kääntyi launi kalan nielussa poikittain ja vangitsi saaliin. Koukkujen kehityttyä metallisiksi oli lopulta vuorossa uistimet, jotka alkoivat yleistyä jo 1300-luvulla.
Koska ensimmäiset uistimet taottiin yhdestä metallilaatasta, ne oli varustettu yhdellä kiinteällä koukulla. Myöhemmin keksittiin valaa yksi tai useampi koukku painona toimivan lyijymöykyn sisään, jolloin syntyi ns. matomurikka. Kyseessä oli tappavan tehokas viehe, jolla kalastettiin virtavesistä hieman samaan tapaan kuin nykyisin jigillä. Silikonisyötin tilalla vain käytettiin suurta kastematokimppua.
Ruokolahtelainen matomurikka Ossi Seppovaaran kirjan kuvitusta mukaillen.
Matomurikasta kehittyi legendaarinen pohjapeilipaino, jossa veneenmuotoisen lyijymurikan yläpintaan oli valettu peilinpalanen. Koukku oli kiinteä tai kiinnitetty painon alapäässä olevaan silmukkaan siten, että sen kärki osoitti ylöspäin. Madoilla tai täkykalalla syötetty paino heitettiin vastavirtaan ja sitä pompoteltiin pohjan tuntumassa. 
Pohjapeilipaino Seppovaaran kirjan kuvan pohjalta piirrettynä.
Lohenonginta pohjapainoilla oli niin suosittua, että se saavutti 1800- ja 1900 lukujen taitteessa suorastaan ammattikalastuksen luonteen. Saaliit olivat lähes käsittämättömän suuria: esimerkiksi kalastaja T. Kiisselin venekunta onki 15.1.1900 yhdessä päivässä Tainionkosken alta 140 kg lohta ja 74 kg forellia. Paikalla hääri samoissa puuhissa kolme muutakin venekuntaa!
Kun urheilukalastajat alkoivat kehitellä pohjapeilipainoa edelleen, he tulivat pian siihen tulokseen, että peili houkutti enemmän kalastajia kuin kaloja. Kun peilin käytöstä luovuttiin, kaloja tuli yhtä hyvin kirkkailla, mustilla ja punaisiksikin värjätyillä painoilla. Harmittavin seikka oli, että jopa kolme neljästä lohesta karkasi raskaan painon vääntäessä koukun irti kalan suupielestä. Sitten muuan insinööri R. Runeberg keksi porata painoon reiän ja pujottaa liukuvan siiman sen läpi, minkä jälkeen lohien karkaaminen siiman päässä olevasta koukusta väheni puolella.
Pohjapeiliongella ja madolla kalastaminen joutui lopulta kalastusviranomaisten silmätikuksi ja se kiellettiin ryöstökalastuksena. Myös monet urheilukalastajat vastustivat tätä kalastustapaa siksi, että sen ei sanottu vaativan kovinkaan paljon kalastustaitoa. Todellisuudessa tämän kovakouraisen kalastustavan mestariksi oppi vasta pitkäaikaisen kokemuksen tuloksena.
