Koska omatoimiset ahvenen täkyongintakokeiluni eivät ole juuri onnistuneet, olen muutaman vuoden kärttänyt päästä kokeneiden tekijämiesten oppiin. Viime lauantaina (8.9.) haave vihdoin toteutui.

Sain oppaikseni todelliset tekijämiehet eli mikkeliläisen Olli Niilo-Rämän ja hänen hyvän kalakaverinsa, mäntyharjulaisen Matti Kapiaisen. Ollin mielestä ahvenen täkyonginta on parhaimmillaan suurehkoilla kirkasvetisillä järvillä. Niissä on useita ahventen vuosiluokkia, joten joukossa on aina myös kookkaita yksilöitä. Myös kirkasvetisten järvien ahventen maku on yleensä vailla vertaa.

Matti Kapiainen ja Olli Niilo-Rämä Matti Kapiainen ja Olli Niilo-Rämä ovat armoitettuja ahvenen täkyonkijoita. Heiltä sujuu myös järvilohen raksiuistelu.

Tulisteltuamme ensin karun ja kauniin järvemme saareen rakennetulla taukopaikalla sain seurata aitiopaikalta kuinka hankitaan täkykalat ja kuinka ne pidetään hyväkuntoisina koko onkireissun ajan.

Täkyjen pyydystäminen oli kenties koko kalastuspäivän jännittävin jakso, sillä salakat eivät olleet näin syksyllä enää joka paikassa rantojen tuntumassa. Parista ensimmäisestä paikasta ei löytynyt pyrstöäkään, mutta miehille tuttu sillanpieli ei tuottanut pettymystä.

Kahdeksanmillisen matalan täkyverkon laskeminen vikkelästi liikkuvan parven kulkureitille on helpommin sanottu kuin tehty. Satapäinen parvi pujahti venettä karkuun tiheään ruovikkoon.

Luulimme jo tilaisuutemme menneen, mutta sitten puuttui kohtalo peliin ruovikossa vaanivan ison hauen muodossa. Kun salakat pakenivat kauhuissaan väljemmille vesille, peruutti Matti venettä ja Olli laski kokasta täkyverkon aivan ruovikon laitaan. Sitten Matti ajoi venettä eteenpäin hieman kauempana verkosta, jolloin verkon ja veneen väliin jäänyt parvi muutti kulkusuuntaansa kohtalokkaalla tavalla.

Täkyverkon nostaTäkyverkko nostetaan välittömästi onnistuneen laskun jälkeen.

Olli alkoi puikkaroida verkkoa välittömästi ylös, sillä syöttikaloja tunki siihen koko ajan molemmilta puolilta. Verkko nostettiin kaloineen suureen kylmälaatikkoon, johon Olli oli varannut ämpärillisen jäähilettä ja lisännyt reilusti järvivettä. Ennen kannen sulkemista Olli käynnisti vielä pienen paristokäyttöisen hapettimen.

Syöttejä ei irroteltu verkosta, sillä ne vaurioituvat käsittelystä eivätkä ole myöhemmin käytettäessä hyväkuntoisia. Olli ja Matti irrottavat syöttikalat vasta juuri ennen koukkuun pujottamista.

Täkykalat sumpussaTäyt säilyvät parhaiten, jos niitä ei irroteta verkosta ennen aikojaan.

Onkimista ei aloitettu summamutikassa, vaan Matti ajeli hiljalleen hyviksi tietämillään alueilla silmät kaikuluotaimen kuvaruutuun naulittuna. Vene ankkuroitiin vasta riittävän tiheän parven kohdalla ja onget laskettiin pyyntiin luotaimen näyttämälle syvyydelle.

Sain Ollilta täkyongen, joka oli rakennettu tavallisesta pilkkiongesta vaihtamalla siihen vajaan metrin mittainen virvelivavan kärkiosa. Siima oli tanakkaa noin 0,45 mm monofiilia, painona 30 g Catherine ja siiman päässä yksihaarainen nro 6 tai 8 pitkävartinen perhokoukku.

Koukku pujotettiin täkysalakan selkänahan alle siten, että syötti jäi vaakasuoraan asentoon ja koukun kärki tuli hieman näkyviin nahan alta. Itse järkeilin, että koukkuna voisi kokeilla myös kolmihaaraista VMC Sure Set –koukkua. Tavallinen kolmihaarainen koukku ei tähän käyttöön sovellu.

Täyn kiinnitysTäky pujotetaan koukkuun selästään.

Koska täky näkyi hyvin kaikuluotaimessa, sen pystyi laskemaan juuri oikealle syvyydelle ilman pohjakontaktiakin. Toisaalta pohjan pöläyttäminen ja syötin nostaminen sen jälkeen sopivalle korkeudelle voi olla myös syöntiä laukaiseva tekijä.

Ensimmäistä ahventa ei tarvinnut kauaa odotella. Kun muut vasta virittelivät onkiaan, nosti Matti jo ensimmäistään, joka oli niellyt täyn syvälle kurkkuunsa. Seuraavan kalan kampesi laitojen väliin Olli heitto-ongellaan, jossa oli liukukoho.

Sitten tuntui minunkin vavassa nykäisy. Maltoin Ollin opastamana odottaa ja tein rivakan tartutuksen vasta sitten, kun nykimiset muuttuivat jatkuvaksi jumputukseksi. Kala jäi kuin jäikin kiinni ja aloin kelata sitä veneeseen. Kelaamalla nostaminen oli tietenkin virhe, mutta minkäs teet kun heittokalastajan vaistot tekevät tepposensa!

Jatkossa lapoin siiman oikeaoppisesti käsin veneeseen, jolloin saatoin laskea seuraavan täyn nopeasti samalle syvyydelle vain heittämällä siiman yli laidan. Näin onginta nopeutui ja ennen kaikkea tehostui.

PannukarkeaTäkyongella saa keskimäärin suurempia ahvenia kuin mato-ongella.

Veneeseen nousseilta ahvenilta taitettiin välittömästi niskat ja ne pantiin ämpäriin verestymään. Näin käsitelty ahven on Ollin mielestä parempaa syötävää kuin sumpussa vähitellen kuoliaaksi riutuva kala. Kalat eivät pilaannu viileänä päivänä parituntisen onkireissun aikana. Lämpimällä säällä saaliskalat kannattaa kuitenkin panna välittömästi kylmään.

Saimme nopeaan tahtiin hyvän joukon pannukarkeita ahvenia. Eniten niitä tuli luotojen kupeilta, joissa pohja kohosi muutaman metrin ympäristöään ylemmäksi. Syvyyttä ottipaikoilla oli 8 – 15 metriä. Saaliskalat eivät tällä kertaa olleet kokonsa puolesta sitä tasoa, johon Olli ja Matti ovat tottuneet, mutta minusta 100 – 250 grammaiset raitapaidat näyttivät kerrassaan hienoilta.

Loistava kalastuspäivä, jonka mittaan opin paljon eräästä hauskimmasta ja tuottoisimmasta kalastaa kansalliskalaamme ahventa. Ensi kesän ahvenkarkeloissa on minullakin kunnolliset täkyonkijan välineet – ja toivottavasti myös taidot!