Kiihkeäsykkeisestä työelämästä tuttu termi burnout, loppuun palaminen, eli suomeksi työuupumus voisi kalastusmaailmaan siirrettynä olla vaikkapa fishout eli loppuunkalastaminen.

Kun takana on vuosikymmeniä ahkeraa ja intohimoista kalastusharrastusta, valtaa mielen silloin tällöin jonkinlainen tyhjyys, joka pysähdyttää miettimään miten tästä oikein jatkaisi. Syynä voi olla väliaikainen kyllästyminen rakkaaseen harrastukseen, mutta myös jotain työuupumuksen tapaista.

Oma tyhjyyteni iskee jostakin syystä usein keväisin, aikaan joka monen muun kalastusharrastajan mielestä on kaikkein vilkkainta pyyntikautta. Omatkin kalavereni läikkyvät ennen kuumina, kun rannoille alkoi ilmestyä ensimmäisiä sulapaikkoja. Nähdessäni toisten kunnostavan ja kuljettavan veneitään minut valtasi kova kiihko avata kesäkalastuskausi niin pian kuin suinkin.

Vaikka Saimaa vapautui jäisistä kahleistaan jo pari päivää sitten, minua ei vain polttele lykätä venettä vesille ja oikaista uistelusiimat talven jälkeen. Kaikki kolme venettäni uinuvat kaikessa rauhassa talviuntaan pressujen alla. Tokko tästä (kala)mies enää kynnelle kykeneekään?

Avovesikausi on toki avattu, joten ei tässä aivan saamattomia ole oltu. Puronsuusta kampesin pari hauenluikkia näytille jo kolme viikkoa sitten, mutta kudun alettua olen tyytynyt vain katselemaan kalojen puuhia rantaluhdassa. Järvilohta ja taimentakaan ei tee mieli leivälle, kun tallessa on vielä jokunen pilkkimällä saatu punalihainen.

Jos viime vuosien merkit pitävät paikkansa, kalastusintoni kohenee vasta kun hauen kutu on ohi ja vedet hieman lämpenevät. Ja kun ensimmäiset vesikasvit kurkistavat kesän merkkinä pinnan yläpuolelle, minua ei juuri kotinurkista tavoita.

Miksi näitä jaarittelen? Sanoakseni vain, että hauskimpaankin harrastukseen voi välillä hieman leipääntyä. Silloin eri pidä harrastaa väkisin, vaan on vedettävä henkeä. Ehtii tässä valmiissa maailmassa vähemmälläkin hötkeellä.