Vaikka sanan tammukka lausuminen onkin lähes poliittiseen itsemurhaan verrattava tyhmyys, haluan kiittää Erä-lehden nettisivuilla aiheeseen tarttuneita rohkeasta ja pääosin asiallisesta keskustelusta.

Erikoiskiitokset Esa Karpoffille, joka haikaili lappilaisen perinnekulttuurin, tammukanonginnan, perään.
Keskustelun kysymykseen, onko tammukkaa olemassa, vastaan, että tottakai on! Kyseessä on niukoissa ravinto-olosuhteissa elävä ja pieneksi jäävä taimen. Mistään poikkeavasta kalalajista ei kuitenkaan ole kysymys.

Nimitykset puro-, joki-, koski-, lampi-, järvi- ja meritaimen ovat osoituksia tämän monimuotoisen lajin valtavasta sopeutumiskyvystä. Kitukasvuinen 10-senttinen tonko kasvaa hyville ruokamaille siirtoistutettuna komeaksi järvi- tai meritaimeneksi.

Saako Lapin tammukkaa kalastaa alle taimenelle määrätyn alamitan (yleensä 40 cm) kokoisena?
Ei ainakaan silloin, jos vesistöön on nousuyhteys järvestä tai merestä. Lapin TE-keskus on varmuuden vuoksi määritellyt useita alueita taimenpitoisiksi vesistöiksi. Käytäntöä voisi soveltaa epäselvissä tapauksissa muuallakin.

Pohjoisilla kairoilla lienee kuitenkin satoja puroja, joihin ei nouse taimenta ja joissa asuu tuskin ainoatakaan mitan täyttävää täpläkylkeä. Lukua on sitten senkin edestä, sillä elämä suorastaan kuhisee pajurääsiköiden keskellä suikertavissa vesiviiruissa. Onko niiden kalakannat jätettävä kokonaan rauhaan?

Tarkoitukseni ei ole yllyttää ketään kalastusrikkomuksiin, vaan kiinnittää huomiota monia askarruttavaan kysymykseen. Noudatetaan siis edelleen kalastuslakia, paikallisia sääntöjä ja hyvää kalamiestapaa.

Tammukankalastajia mollataan kalalasten raiskaajiksi ja taimenkantojen vaarantajiksi. Erä-lehden päätoimittajaa syytettiin puhelimessa Suomen kolmanneksi pahimmasta ympäristörikoksesta, kun lehti julkaisi numerossa 7-2003 raudun ja tammukan pyyntiä käsittelevän oppaan. Vielä pahemmat rikokset olivat soittajan mielestä Kemi- ja Oulujoen valjastamiset.

Monet väittävät, että tammukanpyynnin takia menetetään paljon potentiaalisia suurtaimenia, sillä latvapurosta voi laskeutua kalaa syönnösalueelle lihomaan, vaikka takaisin syntymäsijoille vaellus ei olisikaan mahdollista. Samaan hengenvetoon huomautetaan, että tässä maassa ei ole kalastuskulttuuria ja että muualla kalastus on järjestyksessä ja taimenkannat kunnossa.

Muun maailman menoon voi tutustua vaikkapa pohjoisrajan takana Norjassa. Siellä ei, yllätys yllätys, sisävesien taimenella ole lainkaan alamittaa, vaan sitä saa nyhtää jopa mato-ongella kaiken kokoisena myös virtavesistä. Eikä kalastus pääty syyskuussa kesken avovesikauden.

Joitakin saattaa hätkähdyttää myös tieto, että verkkokalastus on useimmissa Ruijan järvissä lähes vapaata paikallisille kalastajille. Pyydysten solmuväliä säädellään siten, että yli 29-millisten verkkojen käyttö on yleensä kiellettyä. Säännön tarkoitus on harventaa ylitiheitä kalakantoja, jotta jäljelle jääville kaloille riittää paremmin ravintoa.

Ovatko olosuhteet pohjoisrajamme eri puolilla niin erilaiset, että näin poikkeavat käytännöt ovat perusteltuja?

Kun meillä kalakantoja turvataan erilaisin alamitoin ja kalastusrajoituksin, naapurissa rohkaistaan ja suorastaan pakotetaan kalastamaan kannasta myös pienikokoisia yksilöitä. Mikä vaikutus on suomalaisella tavalla seuloa populaatioista vain tietyn alamitan täyttäviä kaloja? Vähentääkö käytäntö kalakannasta nopean kasvun geenejä?

Tietosanakirjan mukaan kulttuuri on tietylle ihmisryhmälle ominaista käytöstä, tapoja ja historiaa. Lapissa vuosisatoja harjoitettu tammukankalastus on siis kulttuuria. Onko perinteen jatkumisella sitten tulevaisuutta Suomessa, on avoin kysymys.

Tässäpä yhteistä pohtimista kaikille asiasta kiinnostuneille, siitä jotain tietäville ja siitä päättäville.

(Juttu on julkaistu Erän numerossa 12-2006)