Maahantuojien tilastot kertovat, että kalastusvälineiden myyntikäyrät osoittavat alaviistoon. Samansuuntaisia tietoja kantautuu myös muualta Euroopasta.

Kalastajien hupeneminen ei näy vielä kovin dramaattisesti tilastoissa. Riista ja kalatalouden tutkimuskeskuksen mukaan Suomessa oli vuonna 2004 peräti 1 858 000 vapaa-ajankalastajaa eli enemmän kuin joka kolmas kansalainen harrasti kalastusta.

Ikäluokassa 10-17 v näyttäisi kalastuksen harrastajia olevan 268 000 eli peräti 53 prosenttia väestöstä. Sen mukaan järvien rantojen luulisi suorastaan kuhisevan pojanviikareita vapoineen, mutta totuus on täysin toinen.

Tilastot on saatu komeaksi siten, että vapaa-ajankalastajiksi on laskettu kaikki vähänkin kalastustapahtumassa mukana olleet. Naapurin mökillä katiskaa katsomassa ollut tai koulun ulkoilupäivänä pilkkimään ”pakotettu” ovat yhtä paljon kalastajia kuin yli sata päivää vuodessa vesillä kuhkava himoharrastajakin.

Kalastusta tärkeimpänä harrastuksenaan pitävien määrä on selvemmin laskussa kuin kokonaisharrastajien määrä, joka sekin laskee pikku hiljaa. Vapaa-aikaansa viettävien ihmisten sieluista kilvoittelee moni muukin aktiviteetti tai ”passiviteetti”.

Kun omassa lapsuudessani 50-luvulla oli itsestään selvää, että joka ikinen kylän kynnelle kykenevä pojanviikari samoili metsissä ja kuhki kalavesillä lähes päivittäin, koetaan vastaavat seikkailut nykyään kaduilla ja keinotodellisuudessa.

Nykyisin lapset ja nuoret joutuvat tai pääsevät kalaan vain ”tylsillä” ohjatuilla retkillä. Näitä sinänsä kannatettavia tapahtumia tarjoavat esimerkiksi koulut, joissa on asiasta innostuneita opettajia. Retken jälkeen kysyttäessä nuorella on ollut ”tosi hauskaa” tai ”ihan kivaa”” pääasiassa siksi, että sai olla pois oppitunneilta.

Myös perhepiirin yritykset tartuttaa junioriin kalastuskärpänen saattavat mennä mönkään. Kun huoltaja ilmoittaa ennalta varoittamatta, että tänään lähdetään mökille koko viikonlopuksi, voi koko reissu tuntua jälkeläisestä silkalta vapaudenriistolta, jos hänellä on ollut suunnitelmissa pyöriä kavereiden kanssa kotikulmilla.

Kannettu vesi ei kaivossa pysy, eikä ketään voi käskeä kalastajaksi.

Oma lapsuuteni oli onnellinen siksi, että koti tarjosi turvaa ja vapautta juuri sopivassa suhteessa. Tiukat säännöt ja tarvittaessa fyysinen kuritus pitivät huolen siitä, että oikean ja väärän eroa ei tarvinnut opetella yrityksen ja erehdyksen kautta. Luonnossa sain sen sijaan liikkua niin paljon kuin muilta askareilta aikaa jäi.

Kavereiden kanssa touhusimme lähimetsissä ja vesillä aina jotakin täysin omaehtoista. Milloin oli rakenteilla valtaisa paalulinnoitus, milloin värkättiin katiskoita tai pitkäsiimoja. Kirves, puukko, saha ja vasara olivat vapaasti käytettävissä. Pistävistä ja viiltävistä teristä toki varoiteltiin ja annettiin käyttöohjeita, mutta askarteluamme ei pilattu pyöreäkärkisillä turvapuukoilla tai muilla leluilla.

Muutamat pikkuhaavat paikattiin parantavan puhalluksen kera, mutta puukkoa ei otettu pois. Vain sakset ja keritsimet olivat poikalapsille hieman kortilla, koska niillä saattoi periaatteessa puhjeta molemmat silmät samalla kertaa!

Kalastuksen pauloihin jouduin lopullisesti jo seitsemänvuotiaana, kun aloin käydä omin voimin ongella. Livahdin aamuvarhaisella aitastani kinttupolkua pitkin parin kilometrin päässä olevalle asumattomalle metsäjärvelle. Kun suljen silmäni, voin vieläkin nähdä lumpeiden väliin sukeltavan ongenkohon. Raitapaitainen ahven lentää evät pörhöllään omatekoista vapaa natisuttaen rantapenkalle.

Nyt valtaosa kansasta asuu kaupungeissa ja taajamissa, joiden ahtaus ja maanomistusolot eivät tarjoa samanlaisia luontovirikkeitä kuin edellä kuvaamani paratiisi. Leikkiminen on sallittua vain valmiiksi rakennetulla kentällä ja luontoon mennään vain valvotuissa olosuhteissa.

Nuorten kalastusharrastus on joutunut kilpailevien harrastusten lisäksi sosiaalisten paineiden puristukseen. Kimeä-ääniset tahot netissä pursuavat eettisiä ohjeita hyväksytyistä tavoista kalastaa ja hämmentävät orastavaa kalastajanalkua, jota houkuttelee harrastukseen silkka luonnollinen saalistusvietti.

Kalaa ei saisikaan ottaa syötäväksi, vaan pitäisi suojella ja säästää, pyydystää ja päästää. Vanhemmat eivät laita ruuaksi ruotoisia pikkukaloja. Hauki on limatuubi ja lahnasta tulee mieleen jotain ihan muuta kuin kala.

Harrastuksen imago vaikuttaa myös ratkaisevasti. Vaikka kalastus periaatteessa kiinnostaisikin, siitä ei voi kaikissa piireissä edes puhua leimautumatta jonkinlaiseksi juntiksi. Perhokalastuksestakaan ei ole tullut massojen lajia, sillä Jasper Pääkkösen ja muiden idoleiden harrastuksen jakaa vain noin 55 000 kalastajaa koko valtakunnassa.

Onko mitään tehtävissä? Mikään määrä rahaa ja ohjattua toimintaa ei lisää ratkaisevasti nuorten kalastusharrastusta. Sen sijaan aikuisten ja yhteiskunnan pitää tehdä vähemmän ja sallia enemmän!
Lapsia ei pidä kahlita valmiiksi rakennettuihin ympäristöihin, vaan heille on annettava tilaa liikkua ja touhuta. Kaupungit ja kunnat tekisivät viisaasti, jos asutusalueiden liepeille jätettäisiin hoitamattomia metsiköitä risumajatonteiksi ja asumattomia rantoja onkipaikoiksi.

Päästäkää pojat ja tytöt ikiomille retkilleen lähiluontoon ja kalavesille! Kalastusinnostus on kuin seurustelusuhde, joka alkaa lähes vuorenvarmasti omia aikojaan silloin kun on alkaakseen.

(Juttu on julkaistu Erän numerossa 10-2006)