Metsähallituksen Luontopalvelut on inventoinut Ivalojoen ja sen sivujokien kulta-alueiden kulttuuriperintöä Hammastunturin erämaa-alueella Inarissa kolmena vuonna, viimeisen kerran kesällä 2021.

Inventoinnin tavoitteena on ollut paikantaa vanhoja kullanhuuhdonnan merkkejä maastossa, tarkistaa niiden kunto ja sijainti sekä kartoittaa mahdollisia muinaisjäännöksiä sekä muita kulttuuriperintökohteita lähialueella.

Tietojen avulla arvokkaat kulttuuriperintökohteet pystytään ottamaan huomioon alueen maankäytössä.

Kullanhuuhdonnan historia työntyy Ivalojoelta vastaan jo kartalta. Ritakosken ja Kultalan väli on täynnä nimiä, jotka viittaavat kultaan. On Björklundinkoskea, Grönholmankoskea, Liljeqvistin kämppää, Korhosenkoskea ja -ojaa sekä erilaisia pankkeja.

Kullanhuuhdonnan jättämiä merkkejä ja rakennelmia on paljon, ja aina niitä ei välttämättä edes yhdistä kullankaivuuseen.

Joen rantoja pitkin kävellessä törmää esimerkiksi vähän väliä rakkakivikkoon. Osa rakasta on luonnollista, mutta useat rakkakivikot ovat kullanhuuhtojien aikaansaamia.

Näkyvimpiä kullanhuuhdonnan merkkejä ovat huuhdontarakat, jotka voivat olla satoja metrejä pitkiä joen rantatörmää seurailevia kivikoita.

Metsähallituksen Luontopalvelujen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelijan Siiri Tolosen mukaan huuhdontarakat ovat ihmisen toiminnan synnyttämiä vanhoja kullanhuuhdonnan alueita. Ne eivät ole kuitenkaan syntyneet kiviä siirtämällä.

– Huuhdontarakat ovat syntyneet käsittääkseni niin, että hienoaines on huuhdottu siitä pois, jolloin jäljelle jää kivikko.

Kivilatomuksia joenvarren rinteessä. Latomuksilla on tuettu rännikouruja. Kuva: Jarno Nurmi/Metsähallitus

Käytössä on ollut yksinkertainen tekniikka: maa-aines on lapioitu ränneihin, joihin on ohjattu vettä. Kultapitoinen maa-aines on jäänyt raskaampana rännin pohjalle ja kulta on eroteltu vaskoolilla.

Jäljelle on jäänyt kivikko, rakka.

Huuhdontarakan voi tunnistaa sen läheisyydessä olevista kivilatomuksista ja juoksutusojista. Latomukset ovat toimineet pukkeina vesiränneille, joilla on johdettu vettä huuhdonta-alueelle.

Inventoinnin aikana jokivarsilta on löytynyt myös useampia kullanhuuhtojien kämppien jäännöksiä. Useimmista on jäänyt jäljelle vain maatunut painanne ja romahtanut piisi, rakennuksen tulisija.

Kalliolouhoksia ja kaivoskuiluja

Kullanhuuhdonta Ivalojoella alkoi vuonna 1869. Kultaryntäyksen alkuvuodet olivat vilkkaita. Viranomaiset kirjasivat Ivalojoella lähemmäs 500 kullanetsijää vuonna 1871.

Vuodet 1871–1872 olivat Lapin kultahistorian tuottoisimpia, jolloin kultaa kaivettiin yhteensä noin 111 kiloa tilastojen mukaan. Ivalojoelta kullankaivuu levisi nopeasti sen sivujokiin etenkin Sotajokeen ja Palsiojaan.

Kullankaivajat yöpyivät jokivarressa yleensä teltoissa, laavuissa, tulilla ja turvekammeissa. Vain harvat rakensivat itselleen kämppiä, sillä kullanhuuhdonnassa vietettiin tavallisesti vain kesä ja talveksi matkustettiin kotiin.

Kultaa ei etsitty vain kaivamalla ja rännittämällä, vaan Ivalojoella on kokeiltu myös kalliokullan louhintaa vuodesta 1897 lähtien.

Inventoinnin aikana löytyi pari kalliolouhosta sekä muutama kaivoskuilu, joiden sisällä on säilynyt vielä joitain puurakenteita.

Kullanhuuhdonta-alueilta löytyi myös paljon erilaisia kullanhuuhdontaan liittyviä rakenteita ja tavaroita, kuten puurakenteisia vesirännejä, pukkeja ja patorakennelmia sekä koekuoppia.

Nykypäivän kullankaivuutoiminta Ivalojoen alueella painottuu Sotajoen ja Palsiojan varsille.

Kullankaivuun yhteydessä Ivalojoelta on tehty myös useampia esihistoriallisen ajan esinelöytöjä. Kiviesinelöydöt on tehty noin 0,6-2 metrin syvyydestä.