Catskillvuoret nousivat perhokalastuskohteena New Yorkin perhokalastajien suosioon 1800-luvun alkupuolella. Kalastajien ei  tarvinnut matkata kauas Manhattanilta löytääkseen puronieriän polskimaan siimansa päähän. Kivenheiton päässä Long Islandilla virtasi useita jokia, joissa puronieriää esiintyi.

Saarelle syntyi kalastusklubeja ja alueen majatalot tarjosivat majoitusta muiden lomailijoiden ohella myös kalastajille.

Catskillvuorten alue oli kuitenkin jo 1830-luvulla seikkailua ja suurempia saaliita kaipaavien kalastajien kohde. Vedet olivat vielä lähes koskemattomia ja kalaa paljon.

Toisin kuin nykyään, alueen joissa ei ollut vielä muita lohikaloja kuin puronieriää, joten se saattoi kansoittaa sivuhaarojen ja latvapurojen ohella myös isompia pääjokia. Puronieriät olivat myös selvästi nykyistä kookkaampia, vaikka kiloja painaneet yksilöt saatiinkin lähinnä vuoriston järvistä.

Kissapuro ja muita vuoristovesiä

”Catskill” tulee Kaaterskillpuron nimestä, joka on hollantilaisten uudisasukkaiden perua. Sana tarkoittaa ”kissapuroa”. Kissa lienee tässä tapauksessa ollut punailves. Muitakin teorioita nimelle on esitetty.

Perhokalastajien kannalta Catskillvuorten merkittävin joki on Beaverkill. Se saa alkunsa Big Indian Wilderness -kansallispuiston alueelta ja laskee noin 70 kilometriä virrattuaan Delawarejoen itähaaraan. Lähes yhtä kuuluisia ovat Beaverkillin sivujoki Willowemock Creek sekä Neversinkjoki. Hiukan tuntemattomampia ovat Esopus ja Schoharie Creek.

Catskillvuoret

Beaverkillin ja Willowemockin risteys, legendaarinen Junction Pool. Kuva: Daniel Case.

Lähellä Itärannikon kaupunkeja sijaitseva vuoristoalue alkoi kuitenkin kiinnittää huomiota jo ennen Yhdysvaltain sisällisotaa. 1840-luvulla alkaneet mittavat metsähakkuut olivat ensimmäinen uhka. Kun tukkipuut oli kaadettu, seuraavien vuosikymmenten aikana Catskillvuorten seudulla käynnistyi ensin nahka- ja sitten mittava havupuita hyödyntävä happoteollisuus. Sekä nahka- että happotehtaat vahingoittivat jätevesillään jokia ja mittavat kalakuolemat olivat arkipäivää niiden vaikutusalueilla.

Kun metsät oli tyhjennetty tukkipuista ja hemlokit olivat päätyneet hapon raaka-aineeksi, oli maisema kuin sodan runtelema. Tukkiyhtiöt siirtyivät länteen avohakkaamaan uusia seutuja. Maan arvo romahti. Suojelutoimet palauttivat ajan myötä metsät vuorten rinteille ja jokivarsille, ja nykyään onkin vaikea uskoa kuinka karulta alue on joskus näyttänyt.

Lisää kalaa ja uusia lajeja

Ympäristömuutokset, saastuminen ja liikakalastus karsivat jokien puronieriäkantoja niin kovalla kädellä, että jo varhain heräsi ajatus tuki-istutuksista. Saaliskiintiökin oli kauan tuntematon käsite. Vielä 1900-luvun alussa New Yorkin osavaltion sääntö rajasi kerralla hallussapidettävän kalan määräksi viitisen kiloa kalastajaa kohden. Sitäkin taidettiin noudattaa joustavasti.

Kalastuspainetta ei ainakaan helpottanut vuonna 1868 valmistunut rautatie, joka avasi viikonlopputuristeille reitin New Yorkista uusille kalavesille. Catskillvuoret olivat radan myötä kalastajien ulottuvilla entistä helpommin.

Moni kalastaja otti kaloja kohtuudella, mutta kun alue oli melko helposti saavutettavissa, hakeutui jokivarsille myös paljon väkeä, joka ajatteli puronieriöiden olevan ehtymätön luonnonvara. Esimerkiksi kesäkuussa 1864 kaksi kalastajaa vietti 3½ päivää Beaverkilljoella ja kirjasi saaliikseen 776 puronieriää. Eikä tämä ollut edes ennätys, eikä yksittäistapaus.

Ryöstökalastus ahdisti jokivarsilla pitkään kulkeneita kalastajia ja maanomistajia. Ratkaisuksi tulivat kieltokyltit ja vesialueiden sulkeminen vapaalta kalastukselta. Tämä alkoi 1860-luvun lopulla. Jo seuraavalla vuosikymmenellä Catskillsin alueella toimi useita perhokalastusklubeja. Herraseurueet ostivat ja vuokrasivat maata ja rakennuttivat kalamajoja ja klubirakennuksia. Moni näistä klubeista on yhä toiminnassa.

Istutukset alkavat

Puronieriän viljely ja istutukset aloitettiin 1860-luvulla. Seuraavina vuosikymmeninä se sai seurakseen kirjolohen ja taimenen. Kirjolohta istutettiin Catskillvuorten joille 1870-luvulla, Saksasta tuodun taimenen vuoro oli vuonna 1877.

Varsinkin taimen jakoi mielipiteitä vahvasti. Vanhan koulun puronieriän onkijat hyljeksivät ”saksalaista kalaa”, joka kasvoi suureksi (ehkä juuri puronieriöitä syömällä?) ja joka kuitenkin vastaavasti hyljeksi vanhan liiton onkijoiden isoja, kirjavia ja kömpelöitä perhoja. Eurooppalaiseen perhokalastukseen tutustuneet sen sijaan puolustivat taimenta, kalaa johon vanhan maanosan perhokalastuskulttuuri, ja erityisesti pintaperhokalastus, perustui.

Taimen ei syönyt jokien puronieriöitä sukupuuttoon, mutta se syrjäytti ne pääjoissa ja ajoi nieriät latvapuroihin, joissa taimen ei pärjännyt tai viihtynyt. Ajan mittaan taimen kumminkin saavutti yleisen hyväksynnän ja muodosti Englannin tavoin pintaperhokalastajan toivotuimman saaliin myös Pohjois-Amerikassa.

Theodore Gordon 1854-1915. Kuva: Wikimedia Commons.

Catskillvuoret ja Neversinkin erakko

Nuorena Pennsylvanian virroilla perhokalastuksen aloittanutta ja elämänsä ehtoopuolen Neversinkjoen varrella sairaana yksin asunutta Theodore Gordonia on kutsuttu sekä Catskill-vuorten perhokalastuskulttuurin että pohjoisamerikkalaisen pintaperhokalastuksen isäksi.

Väite vetää aika monta mutkaa suoraksi, koska hän ei kummassakaan suhteessa ollut asialla ensimmäisenä. Molempia oli synnyttämässä usempikin pioneeri, Gordonin toki ollessa yksi heistä.

Gordon oli terävä havainnoitsija ja suhtautui perhokalastukseen ja perhonsidontaan intohimoisesti. Hän myös sitoi ensimmäisen nimeltä tunnetun amerikkalaisen pintaperhon.

Theodore Gordon kirjoitti kokemuksistaan ja pohdinnoistaan säännöllisesti lukuisiin alan lehtiin sekä Yhdysvalloissa että Englannissa, mikä teki hänestä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kansainvälisesti tunnetuimman amerikkalaisen perhokalastajan.

Catskillvuoret

Theodore Gordon vietti elämänsä viimeiset vuodet pikku mökissä Neversinkjoen varrella. Hän kuoli keuhkotautiin keväällä 1915. Kuva: Daniel Case.

Gordon kävi myös vilkasta kirjeenvaihtoa aikansa nimekkäimpien brittiläisten perhoeksperttien kanssa, tunnetuimpina pintaperhokalastuksen ”ylipappi” Frederic Halford ja nymfikalastuksen kehittäjä G.E.M. Skues. Halfordin vuonna 1886 ilmestynyt kirja Floating Flies and How to Dress Them teki Gordoniin valtavan vaikutuksen. Hän ymmärsi, että pohjoisamerikkalaisille vesille oli saatava kehitettyä omia, paikallisiin hyönteisiin perustuvia jäljitelmiä.

Kirjeenvaihdon tuloksena Halford lähetti Gordonille mallikappaleet omista suosikkiperhoistaan keväällä 1890. Halford kehotti kokeilemaan niitä ja ehdotti myös, että Gordon voisi kerätä malliksi paikallisia hyönteisiä ja lähettää ne Englantiin jäljitelmien sitomista varten.

Gordon ei kuitenkaan lähettänyt mallihyönteisiä Englantiin, eikä kalastanut Halfordin lähettämillä perhoilla. Ne saivat toimia tulevien sidontakokeilujen malleina.

Sorsasiipiset

Päivänkorennot ovat pitkälti samanlaisia kaikkialla maailmassa. Gordon halusi kuitenkin luoda paremmin amerikkalaisille joille sopivia jäljitelmiä. Tästä lähtökohdasta syntyi Quill Gordon, ensimmäinen catskill-tyylin pintaperho. Se poikkesi aikansa sulkasiipisistä brittisidoksista.

Quill Gordon on maanläheisine väreineen vaatimattoman näköinen perho. Riikinkukon stripatusta siikasesta kierretty runko ja varsinkin morsiosorsan vaaleankellertävän ja kuvioidun kylkihöyhenen siikasista sidottu siipi antavat Quill Gordonille elävyyden vaikutelman, joka on monen hyvän perhon tunnusmerkki.

Quill Gordon kelpaa jäljittelemään useita päivänkorentolajeja.

Gordon piti Halfordin tapaan mahdollisimman tarkkaa jäljittelyä tärkeänä. Kirjeenvaihdosta ilmenee, että hän sitoi Quill Gordonia pienillä sävyeroilla jäljitelläkseen useita alkukauden harmahtavia päivänkorentolajeja. Toisin kuin nykyään, Gordon sitoi perhonsa siiven yhtenä hieman takaviistoon osoittavana kimppuna.

Hän myös painotti kelluvuuden merkitystä. Englantilaiset pintaperhot oli pääosin sidottu tasaisesti virtaavia kalkkivirtoja varten ja ne kelluivat melko huonosti rikkonaisissa vuoristojoissa. Gordon pyrkikin löytämään mahdollisimman jäykkiä höyheniä perhojensa häkilöihin.

Gordon, eli Golden Bodied Spinner

Toinen jälkipolville säilynyt Theodore Gordonin kehittämä pintaperho tunnetaan yksinkertaisesti ”Gordonina”. Hän itse kutsui sitä nimellä ”Golden Bodied Spinner”.

Quill Gordon oli esikuvana amerikkalaiselle päivänkorentojäljitelmän sidontatavalle, jossa siivet sidotaan yleensä sorsalintujen kylkihöyhenen siikaskimpuista. Se tunnetaan kautta maailman catskill-tyylinä, jonka nimekkäimpiä edustajia ovat Hendrickson sekä Light ja Dark Cahill.

Herman Christian ja Roy Steenrod olivat Gordonin ystäviä, perhokalastajia ja perhonsitojia. Ainakin jälkimmäiselle hän myös opetti perhonsidontaa.

Hendrickson lienee Quill Gordonin ohella catskill-tyylin tunnetuin  perhomalli. Steenrod sitoi sen vuonna 1916 Albert Everett Hendricksonin pyynnöstä jäljittelemään alkukaudesta Catskillvuorten joilla kuoriutuvaa okasurviaisiin lukeutuvaa Ephemerella subvaria -päivänkorentoa. Perhosta on kaksi versiota, vaalea- ja tummarunkoinen. Nykyään Light Hendricksonina tunnettu oli näistä varhaisempi ja ilmeisesti tarkoitettu jäljittelemään vaaleampaa naarasta.

Ehkä jopa 100-vuotias ”Dark Hendrickson” -sidos. Perholla on vanhan tyyliin yhtenä takaviistona kimppuna sidottu siipi ja pyrstö kukon häkiläsiikasten sijaan morsiosorsaa. Sekä Gordon että Steenrod sitoivat perhoja myyntiin. Maailmansotien välisenä aikana catskill-koulukunnan sitojista tunnetuin oli Reuben R. Cross, joka väitti saaneensa sidontaoppinsa Steenrodin tavoin Gordonilta. Tästä ei kuitenkaan ole todisteita. Olipa asian laita miten tahansa, Cross oli taitava sitoja ja hänen kirjansa Tying American Trout Lures vuonna 1936 avasi catskill-tyylin perhojen sidonnan salat suurelle yleisölle.

Catskillvuorten perhonsidonnan perinnettä ylläpitivät 1930-luvulta alkaen tyylin mestareina pidetyt sitojapariskunnat Walt ja Winnie Dette sekä Harry ja Elsie Darbee. Walt Dette oli aloittanut sidonnan vuonna 1928.

Detten perhopajaa jatkoi aikanaan heidän tyttärensä Mary. Yritys on yhä toiminnassa, Dette Flies: detteflies.com

Catskillvuoret ja Gordonin perintö

Jälkipolvet ovat joskus koettaneet pukea Theodore Gordonin harteille pintaperhopuristin viittaa. Puristi Gordon ei kuitenkaan ollut. Hän kalasti mielellään lohikalojen ohella myös bassia ja muita vähempiarvoisina pidettyjä lajeja. Gordon sitoi erityisesti bassin kalastukseen myös yhden varhaisimmista tunnetuista streamerperhoista, jolle hän antoi nimeksi ”Bumblepuppy”.

Gordon ei myöskään seurannut Frederic Halfordin esikuvaa, eikä koskaan hylännyt uppoperhoja. Nymfikalastuksensa vuoksi Halfordin epäsuosioon joutuneelle Skuesille Gordon kirjoitti  Halfordin vanhemmiten jyrkistyneen purismin olevan hänen mielestään epämiellyttävää.

Mainetta saatuaan Gordon sai lukuisia kutsuja Catskillvuorten klubien vesille, mutta torjui ne yleensä kohteliaasti. Hän myönsi vähäisellä kalastuspaineella olevien jokiosuuksien merkityksen kalakannan säilymisen näkökulmasta, mutta ei oikein pitänyt klubeista. Hänen mielestään jokien tulisi olla avoinna kaikille sääntöjä noudattaville kalastajille ja suljetut klubivedet olivat periaatteellinen rikkomus kalastajien veljeskuntaa kohtaan. Catskillvuoret eivät tehneet poikkeusta tähän.

Theodore Gordon oli tuottelias kirjoittaja, mutta kirjaa hän ei kuitenkaan koskaan julkaissut. Gordonin kirjallinen perintö on säilynyt hänen kirjoituksissaan Forest and Stream sekä Fishing Gazette -lehtiin sekä erittäin runsaassa kirjeenvaihdossa, joista John McDonald kokosi vuonna 1947 kirjan The Complete Fly Fisherman: The Notes and Letters of Theodore Gordon. Teos on puhelinluettelomaisen muhkea tiiliskivi.

Kohti kuohuja

1800-luvun loppupuolen pintaperhokalastus perustui pitkälti englantilaisiin esikuviin, jotka tulivat silloisen valtavirran myötä Etelä-Englannin kalkkivirroilta. Gordonkin noudatti niitä pääosin ja piti pintaperhokalastusta ennen kaikkea hitaampien virranosien menetelmänä.

Opinkappaleisiin kuului kalkkivirtasääntöjen mukaan perhon tarjoaminen vain havaitulle ja mieluiten vielä tuikkivalle kalalle. Tämä rajoitti sekä kalastus- että saalismahdollisuuksia, myös kalkkivirroilla, mutta varsinkin vuolaammilla vuoristojoilla.

Catskillvuorten joilla kalastaneet pioneerit Samuel D. Camp, Emlyn M. Gill ja G.M.L. (George Michel Lucien) LaBranche lähtivät kyseenalaistamaan kalkkivirtojen pintaperhokoodistoa kirjoissaan. Sekä Camp (Fishing With Floating Flies) että Gill (Practical Dry Fly Fishing) suosittelivat unohtamaan tuikkien odottelun. Kalaa kannatti etsiä aktiivisesti ja heittää perhoa paikkoihin, joissa sen saattoi olettaa olevan.

Tämä Halfordin väheksymä ja epäurheilullisena pitämä menetelmä ”Fishing the Water” oli Catskillvuoriston joilla, kuten myös muilla vuolailla vesillä, oikea lähestymistapa.

LaBranche oli tyylikäs sekä kalastajana että kirjoittajana.

Presentaatiota ja rohkeita heittoja

LaBranche meni vielä pidemmälle alan ehdottomiin klassikkoteoksiin lukeutuvassa kirjassaan Dry Fly and Fast Water vuonna 1914.

Hän painotti ennen kaikkea perhon tarjoamista, presentaatiota, jäljittelyn sijaan. LaBranche katsoi perhon oikean käyttäytymisen vedessä olevan sen mallia tärkeämpi tekijä ja vakuutti pärjäävänsä kaikkialla vain puolella tusinalla perhomallilla.

Ajatus pintaperhon soveltuvuudesta vain tasaisten virtojen kalastukseen oli LaBranchelle vieras. Hän suositteli heittämään perhoa rohkeasti (suoraan lainaten): ”Joka paikkaan, pystysuoraa vesiputousta lukuun ottamatta”.

LaBranche ei juurikaan perhoja kehitellyt. Hänen tunnetuin perhonsa on Pink Lady (tai Pink Lady Palmer), jota mm. englantilainen Hardy tarjosi listoillaan lohipintaperhona 1930-luvulla.

Äärimmilleen vietynä presentaation ajatus toteutui LaBranchen lanseeraamassa ”keinotekoisen kuoriutumisen” tekniikassa, jossa ideana on heittää perhoa toistuvasti passiiviselle kalalle ja antaa sille näin vaikutelma päivänkorentokuoriutumisen alkamisesta.

Tästä voi olla teoriana mitä mieltä haluaa, mutta kiistämätön fakta on, että LaBranchen lähestymistapa oli uusi ja hänen kirjansa oli ensimmäinen merkittävä pohjoisamerikkalainen pintaperhokalastusopas. Silla oli valtava vaikutus lajin suosioon Yhdysvalloissa.

LaBranche kalasti säännöllisesti myös Etelä-Englannin kalkkivirroilla ja kuului lohen pintaperhokalastuksen pioneereihin.

Eräs merkittävimmistä Catskillsin perhokalastuksen historaan liittyvistä hahmoista oli Edward Ringwood Hewitt. Hän oli multimiljonääri, tuottelias kirjoittaja, väsymätön keksijä ja ideanikkari. Tuskin oli perhokalastuksen lajia, johon hän ei olisi tavalla tai toisella vaikuttanut. Hewittillä oli oma vesialue Neversinkjoella.

Hänen kehittelemistään perhoista ovat Bi-Visible -pintaperhot parhaiten tunnettuja, mutta suomalaisesta näkökulmasta Hewittin merkittävin perhokeksintö oli Neversink Skater, johon suosimamme Skater-pintaperhot pohjautuvat.

Tietoa, oppia ja viihdettä. Catskillvuorten perhokalastuskulttuuri on synnyttänyt yli sadan vuoden aikana hyllymetreittäin kirjallisuutta.

Catskillvuoret ja joet tänään

Catskillvuoret ja alueen joet ovat edelleen hyviä kalapaikkoja, mutta alueista suosituimmat ja pooleista nimekkäimmät ovat usein hyvin ruuhkaisia. Päivänkorennot kuoriutuvat yhä ja taimenet tuikkivat niitä. Syksyllä latvahaarojen puronieriöiden värit haastavat lehtien värikirjon, kuten Beaverkillin varrella asunut perhokalastusekspertti ja -kirjailija Art Lee kirjoitti.

Kuten Etelä-Englannin kalkkivirtojen kohdalla, näiden pohjoisamerikkalaisten pyhien vesien varsinainen arvo useimmille ei olekaan isoissa kaloissa tai kalastuksen laadussa. Ne ovat pyhiinvaelluskohteita, joiden varsia kuljetaan ja nivoja kahlataan legendojen jalanjäljissä.

Ja jos ne legendat eivät ole ennestään tuttuja, niihin voi tutustua Catskills Fly Fishing Centerissä ja museossa: https://cffcm.com/

Lue myös: Lohispuddler Allu sai kultaa kahvipaketista ja karvaa porosta

Oikea sävy

Perinteisten perhojen sidontaan erikoistuneet ovat tunnetusti valmiita menemään äärimmäisyyksiin materiaalien kanssa. Tämä pätee myös klassisiin Catskills-pintaperhoihin.

Suosikkitarinani tähän liittyen kertoi kerran Eric Leiser.

Muuan sitoja halusi oikeansävyistä runkomateriaalia Light Hendricksonin runkoon.

Materiaali on urosketun vatsakarvaa, joka muuttuu eläimen virtsan vaikutuksesta pieneltä alalta punertavaksi. Koska kyseistä karvaa on ymmärrettävästi hankala löytää, sitoja oli hankkinut ketun taljan, vienyt sen autotallin taakse ja käynyt virtsaamassa siihen vuoden päivät. Kekseliään perhonsitojan harmiksi väri ei muuttunut lainkaan. Hän tiukkasi Leiseriltä, mitä hän teki tässä väärin.

Leiser kysyi asiasta toiselta kokeneelta sitojalta, joka tiesi ongelman syyn:

”Värimuutos karvassa on kemiallinen reaktio, joka liittyy ketun hygieniaan. Jotta tämä olisi toteutunut, niin kaverin olisi pitänyt myös ajoittain nuolla taljaa!”

Ehkä tässä on se raja, jonka ylittäminen olisi liian kova pala kiivaimmallekin sitojapuristille?