Puoli vuosisataa sitten syntyi Suomeen vieheitä valmistava yhtiö, jonka tuotteita on varmaankin lähes jokaisen pakissa. Kävimme haastattelemassa perustajia ja kysymässä, minkälaisten sattumien kautta kaikki sai alkunsa.

Kun lapsuudenkoti on vajaan puolen kilometrin päässä Päijänteen rannasta ja saman verran matkaa on Kymijoen luusuaan ja kun vielä siihen väliin osuu Kalkkistenkoski, niin ei ole suurikaan ihme, että tuollaisen pientilan pojista tulee tavalla tai toisella kalamiehiä.

Näin luontevasti kävi myös asikkalalaisille Kankaan veljeksille, jotka ovat menestyksellisesti vetäneet Finlandia Uistinta jo puolen vuosisadan ajan. Finlandia Uistin on jo pitkään ollut maamme merkittävimpiä viehevalmistajia ja oleellinen osa sitä prosessia, jolla asikkalalaiset vaaput tulivat maailmankuuluiksi.

Mutta aivan ilman sattumuksia, kovaa yrittämistä, erehdyksiä ja osin onnenkauppaakin ei tähän tilanteeseen ole tultu.

Päijänteellä alkuun

Vuonna 1940 syntynyt, veljeksistä vanhempi, Hannu Kangas kertoo, kuinka he jo poikasina kävivät onkimassa ahvenia, pyytämässä katiskalla haukia ja uistelemassa soutamalla lippaa, isoa lusikkauistinta tai ”amerikanpulikkaa”. Siimaa pidettiin sormen ympärillä, vapoja ei ollut.

Kerran kesässä taidettiin käydä salaa onkimassa Kalkkistenkoskellakin, joka toki oli varattu lähinnä herrojen käyttöön.

Erityisen hyvin Hannun mieleen ovat jääneet onkiseikkailut tukkinippujen päällä, kun niput odottivat kuljetusta eteenpäin kanavan suulla. Nippujen alla lymyili yleensä suuria ahvenia.

Veljesten isä ei Hannun muistin mukaan kummoinen kalamies ollut, sillä viidenkymmenen hehtaarin tilalla riitti runsaasti töitä. Pojillekin.

Tästä pihapiirin pienestä punaisesta mökistä maailmanlaajuiseen tunnettuuteen kiirinyt viehetuotanto alkoi.

Mutta jo kansakouluiässä Hannu aloitti tienaamisen uistinvalmistuksen parissa.

– Siskomme mies teki Päijänne-uistimia. Ne olivat kaarnasta tehtyjä vaappuja ja hyvin saman näköisiä kuin myöhemmin Finlandia-uistimen nimellä myydyt vaaput. Me pojat keräsimme niitä varten männyistä kilpikaarnaa. Sitä saatiin kannoista, leimatuista puista ja rantaan teloihin tuoduista tukeista.

– Kaarnat kuivattiin uunin päällä, sahattiin sopivan mittaisiksi palasiksi ja niistä sai sitten jonkinlaisen palkan. Täällä kylällähän oli siihen aikaan Rapalasta lähtien useita vaapuntekijöitä, jotka teettivät osan työvaiheista kotitöinä.

Vuonna 1957 Päijänne-uistimelle saapui ison tilaus Ruotsista Ab Urfabrikeniltä, ja silloin 17-vuotiaan Hannun varsinainen ura vaapuntekijänä alkoi.

– Tein vaappuihin nokkalistat selluloidilevystä. Ensin selluloidilevyyn tehtiin ura viilan kanssa, jonka jälkeen lista sovitettiin uistimen runkoon. Listan asentamisessa uistimen leukaan piti olla tosi tarkkana, muuten uistimien koeuittaja rupesi rumasti kiroilemaan.

Helsinkiin!

Nuoresta iästään huolimatta Hannu hoiti myös laskutusta ja hänet pistettiin viemään valmistuneita uistimia Helsinkiin Skohaan, joka toimi niiden välittäjänä myös Abun suuntaan.

Ensimmäinen työmatka Helsinkiin oli nuorelle Hannulle ikimuistoinen. Pääkaupungissa hän ei ollut aiemmin käynyt kuin kuuden ikäisenä, kun hänet oli viety sinne Arvo Ylpön potilaaksi pahojen munuaisongelmien takia.

– Kalkkisista pääsi silloin linja-autolla suoraan Helsinkiin, joka oli minulle aivan vieras kylä. Niinpä otin linja-autoasemalta taksin, pistin uistinlaatikon Pobedan takapoksiin, kuski aukaisi minulle oikein oven ja ilmoitin osoitteeksi Kaivokatu 6.

– Olisiko siihen matkaan mennyt paria minuuttia kauempaa, kun kuski ilmoitti, että perillä ollaan.

Finlandia Uistimen tunnetuin tuote on Nils Master Invincible. Kuva Anssi Uitti.

– Menin toisen kerroksen toimistoon, jossa Skohan silloinen johtaja Nyberg ei ollut vielä paikalla. Istuin ja odottelin siinä aikani. Kun johtaja sitten saapui, hän totesi, että jaaha, poika toi uistimia. Ne maksaa kolme tuhatta markkaa, mutta onko lasku valmiina.

– No ei tietenkään ollut, joten jouduin lähtemään vastapäiselle Rautatieasemalla etsimään laskulomakevihkoa, kynää ja kalkeerauspaperia. Sen verran oli rahaa mukana, että sain ostettua vielä pullon limsaa.

– Muutama lasku tuli siinä ensin harjoiteltua, ennen kuin näytti siltä, että sen uskalsi viedä Nybergille. Hän löi leiman ja kehotti menemään kassalle. Silloiset viidensadan markan setelit olivat jumalattomia läpysköitä ja minulla oli enemmän rahaa kädessä kuin koskaan.

– Skohasta osasin sentään kävellä linja-autoasemalle ja lähteä rahojen kanssa takaisin kotiin.

– Toista vuotta tämä ruletti pyöri, mutta loppui sitten kuin linnun lento, kun ruotsalaisilta ei tullut enää tilausta. Syy ei koskaan oikein selvinnyt, mutta Abun mallistoon ilmestyi samoihin aikoihin hyvin samanlainen Killer-vaappu.

Skohan Nyberg houkutteli Hannua itseään vaappujen tekemiseen ja lupasi tilata niitä. Mutta armeija oli nuorelta mieheltä vielä käymättä, eikä Hannu muutenkaan ollut halukas kilpailemaan sukulaismiehen kanssa.

Varusmiespalveluksensa Hannu suoritti Autopataljoonassa Helsingissä. Armeijassa hankittu ammattitaito poiki kuorma-autokuskin hommia. Kalkkisten kanavaa oltiin siihen aikaan laajentamassa, Silvolan tekojärveä muokkaamassa, Puotilan ja Vuosaaren lähiöitä rakentamassa ja joka sortin kyytiä riitti kolmatta vuotta.

Rapalan vanavedessä

Vuosi 1962 toi suomalaiselle viehevalmistukselle varsinaisen lottovoiton, kun Rapala sai suitsutusta Life-lehden erikoisnumerossa. Kyseisen numeron pääaiheena oli Marilyn Monroen kuolema.

– Sinä vuonna syksyllä alkoi Amerikasta tulla ennen kokemattoman valtavaa kysyntää muillekin suomalaisille uistimille. Lankomieskin sai tilauksen. Uistimien piti olla mahdollisimman saman näköisiä kuin Rapalalla oli eli muikunmallisia, hopeisella tai kultaisella alumiinifoliolla päällystettyjä, selkäpuolelta mustaksi tai siniseksi maalattuja ja vatsan piti olla ehdottomasti valkoinen.

Lokakuun alkupäivinä Hannu kävi lyömässä mökin ratamännystä kilpikaarnaa irti muutaman palasen, vuoli malliuistimet ja lähetti ne Amerikkaan. Malli poikkesi pikkuisen niin Rapalasta kuin Päijänne-uistimesta.

Mainosalalla toimineella Arno Adlevankinilla (vasemmalla) oli merkittävä osuus Nils Master -tuotenimen synnyssä ja Finlandia Uistimen Amerikan valloituksessa 60-luvulla. Kuvassa oikealla Hannu Kangas.

Välikätenä toimi Helsingissä Aili Adlivankin, jonka poika Arno oli Amerikassa hoitamassa erilaisia bisneksiä. Aili-rouvan idea oli nimittää Hannun kehittämää vaappumallia Suomi-buumin siivillä Finlandia-uistimeksi.

– Helmikuussa 1963 tuli tieto tilauksen suunnittelemisesta, mutta ajelin rahtia rahan eteen edelleen, sillä juhannusviikolle asti oli asiasta vielä täysi hiljaisuus. Sitten tuli Arnolta viesti, että hän on lähettänyt tilauksen ja odotti allekirjoitusta.

Englanninkielinen tilaus ei kohdistunut mihinkään pieneen mallierään, vaan siinä pyydettiin toimittamaan paitsi koko varastoon kertynyt määrä myös 15 000 uistinta kuukaudessa vuoden ajan. Hannu pisti nimensä paperiin ja lähetti sen kirjeessä Amerikkaan.

– Tuttava osasi englantia ja selvitti, että olitpas pannut isoon paperiin nimesi. Tuli vähän kiirettä, kun mitään ei oltu tehty eikä varastossa ollut yhtään uistinta.

– Kalevi tuli Tampereelta kaivinkonehommista hätiin. Kotitilan navetasta myytiin elukat pois, että saatiin järjestettyä työtilaa. Kolmanneksi kaveriksi tuli Olavi Niittynen, jonka isä toimi Kalkkisten klubin soutajana. Onneksi kylä oli silloin täynnä rippikoulun käyneitä nuoria, joiden luokse lähdimme kiertämään ja kyselemään alkuhankkijoiksi.

Vaappupitäjä

Asikkalalaisten vaappujen menekki Amerikkaan oli niin huimaa, että kahdessa vuodessa Kalkkisten kylän alueella toimi jo viisi uistinfirmaa: Unto Saarisen Päijänne-uistin, Reino Suontaustan Pyhäjärvi-uistin, Väinö Koiviston VK-uistin, Arvi Rouhiaisen FinnR-uistin, Leo Gunnar Hacklinin LGH, Ensio Rapalan vetämä Rapala sekä uutena Finlandia-uistin, jonka Hannu ja Kalevi Kangas yhdessä Olavi Niittysen kanssa olivat perustaneet toiminimeksi.

Alkoi Hannu Kankaan sanojen mukaan ”kauhea tekeminen, kun mitään ei ollut, ei puukon puukkoa teroitettuna”. Piti hankkia materiaaleja, työntekijöitä, runkosorvi ja rahoitusta, jota lopulta antoi paikallinen osuuspankki. 10 000 markkaa riitti alkuun, sillä silloinen hyvän miehen tuntipalkka oli 1,30 markan luokkaa.

Uistimien monet työvaiheet kuten paperointi ja langoitus teetettiin kotitöinä eri taloissa. Kaiken kaikkiaan töitä riitti parhaimmillaan 39:lle henkilölle, vaikka muitakin tekijöitä kylällä oli. Tämän mahdollistivat suuret ikäluokat, jotka olivat iältään alle parinkympin, sekä esimerkiksi maatilojen naisväki, joilla oli päivällä luppoaikaa karjanhoidon välissä.

Siitä kaikki sitten lähti vyörymään niin, että ensimmäinen vaappuerä saatiin lähetettyä Amerikkaan jo kesällä. Tosin 15 000 uistimen kuukausivauhtiin ei pystytty kuin vasta vuodenvaihteeseen mennessä, mutta onneksi tilaajat jaksoivat odottaa.

Työtä puskettiin aamusta iltaan, kaukaisimmat haettiin autolla aamuisin ja vietiin illalla takaisin. Hannun autokuskin ammattitaidosta oli hyötyä muutenkin kuljetusten järjestämisessä.

Erikoisuutena pitkien työpäivien vastapainoksi Finlandia-uistimessa keksittiin ruveta pitämään lauantait vapaapäivinä jo paljon ennen kuin se tuli laajemmin Suomessa tavaksi.

Oma linja löytyy

Adlivankinin perheen järjestämät tilaukset jatkuivat vielä vuoden 1964 ajan, mutta sitten Arnolta tuli tieto, että Rapalan kopioiden myynti ei enää onnistunut Amerikassa, vaan piti ruveta kehittämään omia uistinmalleja. Niissä ei saanut olla edes foliopinnoitusta, vaan ne piti olla maalattuja. Sellaisia ei Suomessa ollut oikein kukaan tehnyt isompia määriä.

Vanhassa mainoksessa esiintyvät Nils Master -vaaput olivat syntyessään ensimmäisiä laajempaan tuotantoon tulleita maalattuja vaappuja Suomessa. Osa malleista on jäänyt jo valikoimista pois.

– Se oli hieno ajatus Arnolta, sillä emme olisi pystyneet enää kilpailemaan Rapalan kanssa hinnallisesti ja määrällisesti samanlaisilla tuotteilla.

Arno Adlivankin perusti 1966 yhden ruotsalaisen ja yhden amerikkalaisen kaverin kanssa yrityksen, jonka nimi oli Nils Master Corporation. Mainostoimisto halusi, että yrityksellä oli skandinaaviselta kuulostava nimi. Nils on miehen nimi ja Master merkitsee mestaria. Liikkeen tunnusmerkkinä oli viikinkikypärä, joka on edelleen esillä Nils Master -tuotteissa.

Nils Master -nimi rekisteröitiin ympäri maailmaa, sillä se tuli myös Finlandia-uistimen tuotemerkiksi. Hannun mukaan se oli hyvä asia, sillä vientiin meni siihen aikaan 90 prosenttia tuotannosta ja kaikki tuotepakkaukset olivat pelkästään englanninkielisiä. Muuhun ei olisi ollut varaakaan.

Sekään ei haitannut, että Nils Masteria pidettiin ”ruotsalaisena”, sillä 60-luvun puolivälin tienoilla Abu oli kova sana maailman kalastusvälinemarkkinoilla.

Mutta oma, maalattu uistinmallisto ei syntynyt ihan tuosta vaan tilanteessa, jossa esimerkiksi Rapalan mainos väitti, että ainoastaan luonnollisen värinen uistin kalastaa.

Ennen näkemättömän malliston luomisessa tarvittiin veljeksistä myös Kalevin taitoa.

Viehe kuusivuotiaana

Pari vuotta Hannua nuorempi Kalevi Kangas väsäsi ensimmäisen oman viehemallinsa jo kuusivuotiaana. Jos tästä olisi aikoinaan laajemmin tiedetty, häntä olisi varmaankin kutsuttu suomalaisen viehevalmistuksen ihmelapseksi. Eikä se ole myöhäistä vieläkään.

Kyseessä oli pystypilkki, jonka Kalevi oli takonut kuparinaulasta ja päällystänyt tinalla. Koekalastus tapahtui helmikuussa, kun Kalevi oli isänsä kanssa kokemassa matikkakatiskoita. Ajankohta oli liian aikainen madesaaliin kannalta, mutta Kalevin uittamaan omatekoiseen pilkkiin iski ”pöljän tuurilla” reilu puolikiloinen hauki. Ei olisi syöty Kankaan perheessä kalasoppaa sinä iltana ilman pienen pojan pilkkiä.

Kalevi Kangas on ollut intohimoinen kalamies nuoresta pitäen ja lukemattomilla kala- ja testireissuilla on syntynyt ideoita moniin suosittuihin viehemalleihin. Kuva on vuodelta 1963.

Kalevi oli mukana kopsimassa kirveellä kaarnoja vaappujen aihioiksi jo alle kymmenvuotiaasta, kun lankomiehen Päijänne-uistimessa oli toimintaa. Kansakouluaikana hän vuoli ja päällysti myös ensimmäisen oman vaappunsa, mutta sillä ei tainnut kalaa tulla Kalevin muistin mukaan.

Lahden Ammattikoulun puutyölinjalta saaduista opeista oli Kaleville myöhemmin varmasti suurta hyötyä, kun hän pääsi tosissaan suunnittelemaan uusia uistinmalleja vuosia myöhemmin. Mutta sitä ennen hän ehti muun muassa urheilla ahkerasti Pajulahden opistolla, olla töissä Sopenkorpi Oy:ssä Lahdessa ja suorittaa pioneerikoulutus Parolassa.

Veljekset olivat miettineet yhdessä, että mitä pitäisi ryhtyä tekemään, kun tilan työt eivät riittäneet molemmille. He aikoivat maansiirtoalalle, kun Hannu toimi jo autokuskina. Kalevi puolestaan rupesi kaivinkonetöihin pariksi vuodeksi.

Legendat syntyvät

Sitten Hannu sai Amerikasta Arne Adlivankilta ison tilauksen Finlandia-uistimista ja Kalevi tuli auttamaan. Sitä kesti kolmisen vuotta.

Piti ruveta kehittämään uusia uistinmalleja. Mutta miten?

– Arno lähetti meille amerikkalaisia kalastuslehtiä, joita rupesin tutkimaan tarkasti. Mallia en niistä ottanut, sillä mitään kopioita en halunnut tehdä, vaan tarkoituksena oli kehittää aivan omanlaisia uistimia.

– Arnolta saimme toivotut pituudet ja hyvin myyvät värit pystyi päättelemään niiden lehtien uistinkuvista.

– Mietimme yhdessä uusia muotoja kalastaviksi uistimiksi. Ideoitiin pinnalla uiva Warrior ja nopeasti uppoava Predator ja monta muuta mallia.

Kalevi vuoli balsasta vuoden sisällä kuuden Nils Master -uistinmallin prototyypit, jotka piti nopeasti saada kuvattua amerikkalaiseen myyntiesitteeseen. Mallien nimet kohdistettiin tietysti myös Amerikan markkinoita varten.

Koko mallisto syntyi kerralla: Spearhead 8 cm, Invincible 8 cm, Warrior 8 cm, Conqueror 7 cm, Destroyer 5 cm ja Predator 5 cm ja Stalwart 8 cm.

Siinä samalla syntyivät ensimmäiset tehdastuotantoon otetut maalatut suomalaiset vaaput. Mutta kun Kankaan veljekset esittelivät uusia maalattuja vaappumallejaan kotimaan kauppiaille ja näyttely-yleisöille, suuri osa suhtautui niihin hieman naureskellen. Niitä nimiteltiin enemmänkin joulukuusen koristeiksi ja papukaijoiksi.

Painotus ja uinti

Vaappuja oli käytetty lähes yksinomaan vetovieheinä. Kalevin Nils Master -mallisto soveltui kuitenkin myös heittokalastukseen. Sekin oli uutta.

– Se oli tarkkaa hommaa, kun lisättiin lyijyä runkoon, että oikea kohta löytyi ja uistin säilytti tasapainonsa uidessaan. Esimerkiksi Spearheadin evät syntyivät kolmikulmaisista lyijypainoista.

Aivan ilman erehdyksiä ja sattumuksia mallisto ei kuitenkaan päässyt lopulliseen tuotantoon.

Vaikka Rapala varastikin päähuomion, kertoivat 1960-luvulla lehtiartikkelit ja lukuisat lehti-ilmoitukset myös toisesta kansainvälistä mainetta saavuttaneesta vaapputehtaastamme. Kuva Anssi Uitti.

– Invinciblen proto oli alkuun takaa litteä ja leveä ja siinä oli erikoinen taaksepäin taivutettu polvilista. Tuttu rakennusmestari lähti Tenolle ja sai tutunkauppaa protoja mukaansa koekalastuksiin. Hän kavensi Invinciblen peräpäätä jonkun verran ja itse kavensin sitä vielä lisää ennen tuotannon aloittamista. Sen pyrstössä on edelleen vuolun jäljiltä V-muotoa.

Heti alkuun päämääränä oli tehdä mahdollisimman omintakeisia värityksiä. Osa alkuperäisistä väreistä on edelleen tuotannossa.

Amerikan markkinoita ajatellen tärkeää oli, että niissä oli ”Tank tested” -teippi vatsan puolella. Koeuittoon oli vapautunut sopivasti eläimistä tyhjennetyn navetan pitkä, betoninen syöttökaukalo, jossa pystyi kaksikin koeuittajaa vaappuja vetämään ja korjaaman niiden uinnit sopiviksi.

Kalevin viehemallien ja -värien luomiskyky ei ole hiipunut, sillä Finlandia Uistimen 50-vuotistaipaleen aikana on syntynyt lukuisia uusia ja toteutettuja ideoita. Ja lisää on koko ajan kehitteillä.

Se pitää mielen virkeänä ja miehen kalassa.