Perhonsitoja ovat mestareita keksimään hauskoja nimiä tuotteilleen, jotka sisältävät omituisilta kuulostavia materiaaleja ja osia.

Otetaanpa esimerkiksi sana ”puppelipää”. Se ei todennäköisesti sano genren ulkopuolisille kansalaisille mitään, mutta alan harrastajille se kertoo paljon.

Tässä perhoekspertti Anssi Uitin selvitys tekniikasta vuosien takaa:

”Puppelitekniikalla tarkoitetaan kalajäljitelmän (etu)pään sitomista pitkähköistä kuitukimpuista, jotka antavat perholle erittäin pikkukalamaisen siluetin. Kuiduksi kelpaa miltei mikä tahansa, myös karstattu luonnonvilla. Paras kuitu on vettä raskaampaa, mutta myös hienorakenteinen polypropeeni (Fly-Rite) on ollut useamman ottavan puppelin materiaalina.”

Ja näin puppelipään sitoo Pertti Kanerva:

”Otetaan 3-5 sentin pitkänleveä kuitupätkä. Se asetellaan noin puolivälistä sidontalangan alle ja taitetaan kaksinkerroin langalle. Kuituinen ”pukinparta” kiepautetaan parilla kierroksella koukunvarren ympäri niin kutsutuksi puppelipääksi. Jollei kuitu riitä tasaiseen ”kaulukseen”, sitä lisätään. Sidos päätetään ja varmistetaan lakkatipalla”.

Videolta löytyy asiaan sanaton selitys.

Artikkeli Hallanvaara-nimisen perhon ja puppelipään sitomisesta Erän numerossa 1/2020 (juttu aukeaa tilaajatunnuksilla).