Evakosta korsuun

– Tarkoitus oli kehittää paikallisille työmahdollisuuksia, kiteyttää paljasjalkainen kuusamolainen vuonna 1934 syntynyt Paavo Korpua viisikymmentä vuotta sitten tehtyjä päätöksiä uistinvalmistuksen aloittamisesta.

Siihen aikaan Rapalallakin oli jo puolentoista sataa työntekijää.

Tavoitteen toteuttaminen ei kuitenkaan ollut itsestään selvää sellaisista lähtökohdista kuin Korpualla oli elämään annettu.

– Sodan aikana perheemme oli evakossa kahteenkin kertaan ja Kuusamoon palattuamme toiselta evakkoreissulta asuimme alkuun venäläisten tekemässä korsussa. Kun keväällä alkoi saada hirsiä sahoilta, isä rakensi uuden talon entiselle tontille, josta vanhan kodin olivat saksalaiset polttaneet.

Samassa talossa Paavo Korpua asuu edelleenkin.

Elämän edellytykset sodan jälkeen olivat syrjäseuduilla vielä pitkään vaatimattomia. Paavoa kuitenkin onnisti, kun hän pääsi Pelastakaa lapset ry:n kautta puoleksi vuodeksi Lahteen Valtarin perheen huollettavaksi.

Suku omisti Oululaisen leipomon, joten ainakin leipä rupesi riittämään kasvavalle nuorukaiselle.

Paavolle olisi auennut Lahden lyseossa myös opintie, mutta isä kirjoitti, ettei Kuusamossa olisi ollut mahdollisuuksia jatkaa oppikoulussa. Niinpä kansakoulun jälkeen hän hakeutui monenlaisiin töihin sekatyömiehenä, puuseppänä ja rakennusmiehenä.

Rakennushommista iski kymmeniä vuosia myöhemmin hankala asbestoosi.

Kellosepäksi

Kuusamoon ilmestyi Oulusta kelloseppä, joka pyysi Paavoa tulemaan armeijan käymisen jälkeen liikkeeseensä harjoittelemaan.

Noihin aikoihin Kuusamossa pistäytyi myös Tapani Valtari ”ottopoikaansa” tapaamassa ja hän keksi pyytää Paavoa luokseen Lahteen, jossa toimi kelloseppäkoulu.

Koulu oli kolmivuotinen. Kaksi ensimmäistä vuotta Lahdessa Valtari kustansi Paavolle kortteerin ja kolmas vuosi sujui sisäoppilaitoksen tapaan Tapiolassa, jonne koulu muutti.

Ensimmäiset kellonsa Korpua sai aikaiseksi jo vuonna 1957. Ne olivat keittiökelloja, joista toisen hän lahjoitti Tapani Valtarille ja toisen piti itsellään.

Ja viimeisenä kouluvuotenaan 1959 hän oli ensimmäisiä suomalaisia, joka pystyi valmistamaan omin käsin ammatillisesti haastavan Tourbillon-taskukellon. Ne ovat kellojen keräilijöiden arvostamia erikoisuuksia.

Samalla hän pääsi metallitöihin kiinni ja koulu antoi oppia myös kirjanpidossa ja muussa liiketoiminnassa. Niistä kaikista oli myöhemmin suurta hyötyä.

Kerran kouluaikoina Paavo oli hakemassa kaverinsa kanssa purjevenettä Päijänteeltä Lahteen ja poikkesi matkalla erakoksi kutsutun Toivo Pylväläisen saaressa.

– Siellä kämpässä oli vain yksi huone ja hellan päällä roikkui muutamia vaappuja. Kysyin, että olisiko niitä myynnissä, mutta Pylväläinen sanoi, etteivät ne olleet vielä koeuitettuja. Menimme sitten rantaan niitä virittelemään ja silloin hän sanoi itse keksineensä vaapun, muistelee Paavo Korpua tapaamastaan legendaarisesta vaapuntekijästä.

– Ostin kaksi niitä vaappuja ja uistelin niillä tavallisella puisella uistelukelalla siima hampaissa. Toiseen Pylväläisen vaapuista iski iso kolmen kilon lohi, mutta toinen ei kalastanut ollenkaan. Siinä ei ollut riittävän elävää uintiliikettä.

Matkamuistoja lapinkävijöille

Vaikka Paavo Korpua oli palannut kotiseudulle kelloseppäkoulun jälkeen alan liikkeeseen töihin, Oulussa pesulassa työskennellyt sisko houkutteli hänet perustamaan pesulan.

Kotitilan lehmät myytiin ja navettaa laajennettiin ensin vesipesulaksi. Myöhemmin sinne hankittiin myös kemialliset pesukoneet. Kellohommat loppuivat Paavolta 60-luvun alussa ja pesulabisneksessä vierähti aikaa seuraavat kymmenen vuotta.

Samaan aikakauteen osui myös hirvittävä työttömyys, joka vaivasi monia syrjäseutuja Suomessa jo silloin. Paavo Korpua ei kuitenkaan halunnut lannistua, vaan hän rupesi naapuriin muuttaneen Paavo Putilan kanssa miettimään, mitä muutakin ongelman ratkaisemiseksi voisi tehdä.

Ensin Paavot yrittivät perustaa ison leirintäalueen, kun automatkailu alkoi kehittyä Suomessa ja Kuusamo oli houkuttelevan eksoottinen kohde.

– Meillä oli kiikarissa yhden perikunnan maat, mutta siinä oli niin paljon osakkaita, ettei kaupoista tullut mitään. Porukalla sitten ruvettiin uudestaan miettimään, mitä seuraavaksi tehtäisiin.

Siitä syntyi ajatus ruveta tekemään lapinaiheisia matkamuistoja, joita Korpuan Paavo suunnitteli ja pitkälti valmistikin hartiat paukkuen poronluusta ja koipinahoista pesulatyön ohessa.

– Meillä oli myyntiedustaja myymässä niitä pitkin Lappia. Työtä ja hieman toimeentuloa alkoi riittää muutamalle ulkopuolisellekin.

Rapalan ja monen muunkin erityisesti asikkalalaisen valmistajan tekemiä balsavaappuja oli siihen aikaan jo yleisesti myynnissä eri puolilla maata. Kun kummallakin Paavoista oli vielä kalamiehen vikaa, niin ajatus uistimien väsäämisestä tuntui hyvältä idealta.

Pesulan perähuoneesta

Vuosi oli 1967, kun avoin yhtiö Kuusamon Uistin perustettiin. Pesulan perähuoneesta raivattiin kostea ja hikinen työtila, jossa syntyivät ensimmäiset omat vaappumallit.

Kuusamon Uistimen ensimmäiset vaappumallit olivat kaksiosainen Kitkan Viisas ja perinteisempi yksiosainen muikkua muistuttava Muojärven Vikkelä. Kitkan Viisas oli todennäköisesti ensimmäinen balsarunkoinen jatkovaappumalli.

Sieltä sai alkunsa yksi suomalaisen viehevalmistuksen menestyneimmistä yrityksistä, joka työllisti ensimmäisen vuosikymmenensä jälkeen jo kymmeniä kuusamolaisia.

Valmistus aloitettiin ajan tavan mukaan kahdella kaksikoukkuisella balsavaapulla, joista Kitkan Viisas oli kaksiosainen ja Muojärven Vikkelä perinteisemmin yksiosainen muikkua muistuttava malli. Molemmat oli tarkoitettu ”lohen” pyyntiin. Loheksi on kutsuttu niin lohta kuin taimentakin Kuusamon suunnassa.

– Todennäköisesti Kitkan Viisas oli ainakin Suomen ellei koko maailman ensimmäinen kaksiosainen balsavaappu, jota valmistettiin pitempänä sarjana, lausuu Paavo Korpua pientä ylpeyttä äänessään.

Ja syytä onkin olla tyytyväinen, sillä hän on vastannut pitkälti niin viehemallien kuin niitä työstävien koneiden ja työkalujen suunnittelemisesta ja osin valmistamisestakin vuosikymmenten aikana.

Muikkua muistuttava Muojärven Vikkelä.

– Erään tuttavan poika oli saanut niillä meidän ensimmäisillä koevaapuilla yhtenä yönä kaksi taimenta ja siitä sana alkoi levitä paikkakunnalla ja kauppa käydä. Myöhemmin selvisi, että poika oli saanut oikeastaan neljä isoa kalaa, mutta ei uskaltanut sanoa, kun kaikki olisivat ostaneet samanlaisen uistimen. Tämän kertoi samainen henkilö vuosikymmenten jälkeen minulle, muistelee Paavo ehkä parasta mainosmiestään kautta aikojen.

Muistelujen mukaan Helsingin Sanomiin oli laitettu ilmoitus, jossa haluttiin ostaa epäkeskopuristin (prässi) metalliuistinten tekoon. Rahat riittivät ilmoitukseen, mutta eivät varsinaisen puristimen ostoon. Toki sellainenkin lopulta saatiin hankittua.

– Vaappujen kylkikuvioiksi käytimme tinapaperia. Keksin vaihtaa pulsaattoripesukoneen toisen kuivausrullan metallirullaksi, johon oli laitettu valmiiksi suomukuvio. Sitä sitten pyöritettiin käsivoimin ja saatiin hienot kyljet vaapuille.

Jo yhtiön ensimmäisinä vuosina maailmalle alkoi mennä tuhansia vaappuja. Toisaalta vaappujen valmistus Kuusamossa hiipui 70-luvun lopussa, kun niissä käsityön osuus oli kustannuksiin nähden liian suuri.

Metalliuistimien aika

Aika pian vaappujen jälkeen katse kääntyi metalliuistimiin, joista Korpualla oli omia kokemuksia jo nuoruudessa isän kanssa tehdyiltä kalaretkiltä.

– Eetu-isälläni oli sellainen etelästä hankittu Verkko seiskaksi kutsuttu uistin, jota vedimme monet kerrat soutuveneellä verkkojen tai pitkänsiiman laskun jälkeen ja saimme sillä taimenia, muistelee Paavo.

Heittokalastuksestakin hän oli jo saanut kokemuksia, kun Ruotsiin töihin lähteneet olivat tuoneet sieltä Abun umpikeloja näytteille.

– Tilasin itselleni Abumatic 80 -rullan, jossa oli kitkajarru, ja ostin kaupasta pikkudevoneita heittovieheiksi. Heittelin niitä Jyrävän könkään alajuoksulla heikolla menestyksellä. Umpikela ei meinannut toimia, koska devonit pyörittivät siiman sykkyrälle. Välillä kastelin koko kelan vedessä, niin sain sieltä edes vähän siimaa ulos.

Lopulta devoni tarttui pohjaan, mutta Paavon yllätykseksi se osoittautuikin ainakin metrin pituiseksi taimeneksi. Se oli kuin halko, joka lähti lipumaan alajuoksuun.

– Minä kiristin jarrua, ja sitten kuului kirkas ”piu”, kun siima katkesi. Heräsin varmaan vielä parin viikon ajan joka yö, kun painajaisissa kuului sama kimeä ”piu”, Paavo muistelee karvaita kokemuksiaan.

Pilkeillä liikkeelle

Kuusamon Uistimen ensimmäiset metallivieheet eivät kuitenkaan olleet heittouistimia vaan pilkkejä. Niitä oli neljää kokoa, joista suurin oli Lapinmiehen pilkki ja sitä pienemmät Pohjanmiehen pilkki, Jokamiehen pilkki ja pienimpänä Etelänmiehen pilkki.

Pian kuitenkin Paavo Korpua suunnitteli oman heittouistinmallin, joka nimettiin Lätkäksi.

– Ei niin raskaita uistimia siihen aikaan muita ollut. Tein sen puolentoista millin paksuisesta aineesta, joten sitä oli helppo heittää, vaikka ei virvelit vielä kovin suosittuja olleet ainakaan maakunnissa.

Metalliuistimet ovat Kuusamon Uistimen leipäpuu. Vastaavaa värivalikoimaa ja erilaisia pinnoitteita on tuskin yhdelläkään toisella metallivieheiden valmistajalla tarjolla koko maailmassa.

Ensimmäiset kappaleet Paavo teki takomalla, leikkaamalla, sahaamalla tai saksimalla, koska oli kelloseppäkoulussa oppinut käsittelemään metallia. Hän sai myös luvan ottaa Koillissanomien ensimmäisen painotalon purun yhteydessä jääneitä rautapaloja, joista teki työkaluja uistimen valmistamista varten iltaisin työpäivän jälkeen.

Näiden toimien seurauksena varmaankin kaikilla suomalaisilla kalamiehillä on viehearsenaalissaan Kuusamossa metalista valmistettuja vieheitä, niin heittouistimia, vetopeltejä kuin pilkkejäkin.

– Teetimme Lahden lähellä Invalidien työkeskuksessa ensin valupilkit ja opittiin tekemään sen jälkeen itsekin esimerkiksi Kirppuja.

Kaikki eivät varmaankaan muista, että alunperin niin Räsäset kuin Professoritkin olivat kevyitä vetopeltejä. Kun niiden valmistusoikeudet oli hankittu Kuusamon Uistimelle, malleja lisättiin heti myös heittokalastajien tarpeisiin.

Ylivertainen valikoima

Nykyisin yhtiön malli- ja erityisesti värivalikoima on niin tavattoman laaja, että vertaista saa hakea pitkään maailmaltakin.

Mutta varmaankin vieheiden kehittäjälle, edelleenkin korkeasta iästään huolimatta hyvin aktiiviselle kalamiehelle Paavo Korpualle on joukosta löytynyt omaan käyttöön lempivieheitä?

– Olen aina ollut innokas onkija, mutta tykkään myös pilkkiä ja heittopilkkiä ahvenia syksyisin ruska-aikaan, kun ahvenet menevät syvänteisiin. Silloin käytän Pohjanmiehen pilkkiä, joka nykyisin on nimeltään Lappi-Loiste.

Tummavetisellä Kuusamojärvellä pitää Paavon mukaan olla messingin värinen pilkki, kirkasvetisillä käy kupari-hopeinen.

– Perholitkalla ja pikkulipoilla kalastan siikaa kesällä. Vetouistelu on myös mukavaa puuhaa, kun siinä vaihtuu ottiväri parin viikon välein ympäristön värin mukaan.

Paavo Korpua on edelleen tuttu näky Kuusamon Uistimen tehtaalla. Hän on yhä ahkerasti mukana viehemallien kehittelyssä ja koekalastamisessa. Kuva ja teksti vuodelta 2017.

Entä mitä uistimia ilman Paavo Korpua ei koskaan kalaan lähde?

– Ykkössuosikkini on 13-grammainen Professori, joka on molemmin puolin kuparin värinen ja jonka pinta on kilpikonnakuvioinen. Sitä käytän vetouistelussa ja lohijoilla. Se syntyikin aikoinaan Tenon-reissulla.

– Toinen on Räsänen 50/11, jossa on kuparinen sisäpinta ja päällys hopeinen. Se kehittyi Inarilla ja on hakannut monet muut mallit. Kolmas uistin, jota ilman en lähde reissuun, on seitsemänsenttinen, 14-grammainen ja ruskäsävyinen (C-S) Lätkä, paljastaa Paavo.

Näitä vinkkejä sopii ottaa huomioon, sillä Paavo Korpuan suurin Torniojoen lohi painoi 16,9 kiloa. Sitä suurempi tietysti karkasi, mikä harmittaa edelleen.

Sähkömiehestä myyntimieheksi

Vuonna 1929 syntynyt Paavo Putila on alun perin itseoppinut sähkömies, joka työskenteli Hankkijan hommissa. Taidot riittivät isojenkin työmaiden sähköpuolen nokkamieheksi eri puolilla Suomea.

Uistinten myyminen ja pitkä ura Kuusamon Uistimen omistajana ei tullut vielä siinä vaiheessa mieleenkään.

Nyt jo parikymmentä vuotta eläkkeellä ollut Putila muistaa kuitenkin hyvin ne viisikymmentä vuotta sitten tapahtuneet muutokset hänen elämässään, kun uistimista kehkeytyi hänelle maamme mittakaavassa merkittävä elämäntyö.

Paavo Putila viettää eläkepäiviään kodissaan Kuusamossa ja seuraa tiiviisti maailman menoa, vaikka joutuu käyttämään pyörätuolia liikkumisessaan. Kuva ja teksti vuodelta 2017.

– Minulla oli hyvä ja arvostettu työpaikka Hankkijalla, joten en ollut heti valmis vaihtamaan ammattia. Niinpä alkuun myin Korpuan Paavon pajassa syntyneitä matkamuistoesineitä ja uistimia sivutöinä kesälomillani. Ei siinä lomaa ehtinyt paljon pitämään, Putila kertoo.

Yhteistyö kaima Korpuan kanssa oli syntynyt luonnostaan, sillä miehet ovat edelleenkin naapuruksia keskenään. Putila oli ostanut tontin Kuusamon keskustan läheltä Paavo Korpuan isältä.

Molemmat Paavot ovat olleet innokkaita kalamiehiä ja erityisesti monet yhteiset pilkkiretket olivat tärkeitä tilaisuuksia tehdä tulevaisuudensuunnitelmia.

– Jotenkin tunsin intoa siihen myyntityöhön ja se into vain kasvoi, kun jouduin yhtiön perustamisen jälkeen Keran konsulttien pakottamana kouluttamaan itseäni Markkinointi-instituutissa. Muuten emme olisi saaneet tarpeellista rahoitusta.

Kansakoulupohjalta ponnistaen Putila suoritti ensin kauppateknikon tutkinnon ja myöhemmin vielä markkinointitutkinnon työn ohessa viikonloput päntäten. Siinä vierähti viitisen vuotta.

– Olin varmaan vanhin opiskelija siellä, mutta lopputyöstä sain kuitenkin kiitettävän arvosanan, Putila muistaa.

– Tuo lopputyö oli muuten Kuusamon Uistimen markkinointisuunnitelma.

Kesämökki meni, ammatti tuli

Viisikymmentä vuotta sitten rahoituksen saaminen yhtiön perustamiseen sekä koneiden ja materiaalien hankkimiseen oli vielä vaikeampaa kuin nykyisin.

Ensin avoimena yhtiönä toiminut Kuusamon Uistin muutettiin osakeyhtiöksi, jossa molemmilla perustaja-Paavoilla oli yhtä suuri osuus.

– Jouduin silloin myymään kesämökkini ja lainaamaan rahaa vielä äidiltänikin, joka kyllä varoitteli uskomasta liikaa uistinkaupan menestykseen.

Mutta niin vain Kuusamon Uistin on pitänyt pintansa yhtenä suurimmista kotimaisista viehevalmistajista 50 vuoden ajan. Ja merkittävänä tekijänä onnistumiseen ovat olleet Putilan myyntitaidot ja ahkera kiertäminen ympäri maata kauppiaalta toiselle.

Niillä taidoilla oli merkitystä Paavolle jo nuoresta pitäen, sillä ensimmäisen polkupyöränsä hän hankki myymällä rapuja.

Kestosuosikki Lapista

– Eräänlainen elämäni yliopisto oli myös jakso ennen Kuusamon Uistimen aikaa, kun vietin vuoden Inarissa sähköhommissa. Siellä opin tuntemaan, mitä Lapissa ajateltiin uistinmalleista ja kalastelin paikallisten kanssa Räsäsen lusikalla taimenia, rautuja ja harreja. Vielä paljon myöhemminkin tein kaikkein mieluiten myyntitöitä nimenomaan Lapin suunnassa, jossa asiat puhuttiin aina suoraan ja sopimuksista pidettiin kiinni.

Alkuun Lapissakin moni kauppias halusi myydä vain Räsäsen Seiskoja, jotka eivät vielä silloin olleet Kuusamon Uistimen valikoimassa. Mutta pikku hiljaa kauppa rupesi käymään kuusamolaisillakin uistinmalleilla kuten Lätkällä, Muojärven Vikkelällä ja oikeaksi myyntivaltiksi kohonneella Kitkan Viisaalla.

Lopulta myös Räsäsen valmistusoikeudet siirtyivät Kuusamon Uistimelle. Myyjänä oli rovaniemeläinen Väinö Kaarla.

– Kaarla oli rikas mies, varmaankin silloisen Yhdyspankin suurimpia yksityisiä osakkeenomistajia. Kävin häneltä kysymässä, onko Räsäsen oikeudet myytävänä. Kaarla vastasi, että onhan hänellä rahaa ihan tarpeeksi, että hän voisi ne pohjoisen pojille myydäkin, muistelee Paavo Putila.

Kun Paavot sitten lähtivät hieromaan lopullista kauppaa, hinnaksi sovittiin, että Kuusamon Uistin tekee Kaarlalle ”ilmaiseksi” sen vuoden ennakkotilaukset myytäväksi. Siinä koko maksu.

Muut klassikot

Jos oli Räsänen Putilalle tuttu uistinmalli Lapin reissuilta, niin hieman samalla lailla tuttu oli myös Professor.

– Isäni oli kova kalamies ja hänellä oli aikoinaan vain kaksi viehettä. Toinen oli salakkatäky ja toinen Professor-lusikka.

Kuusamon Uistin osti Karhu Titanilta Professorin vuonna 1981 ja maksoi sen jälkeen niin sanottua porrastettua rojaltia Karhu Titanille vuoden 1986 loppuun asti.

Lopullisesti täydet oikeudet siirtyivät Kuusamoon kaikista Karhu Titanin malleista vuoden 1987 alusta. Professorin lisäksi näitä malleja olivat Vuono, Monni, Stubb, Zippi ja Muurahainen.

Näin Kuusamon Uistin oli saanut valikoimiinsa kaksi suomalaista perusuistinmallia, legendaa jotka pitävät pintansa myyntilistoilla vuodesta toiseen.

Osansa tässä menestyksessä on varmasti ollut myös Paavo Putilan henkilökohtaisella olemuksella ja nykyaikaisesti ilmaisten verkostoitumisella. Myyntiedustajan piti tuntea kauppiaitten ajatukset ja tarpeet etukäteen ja tarjota osin valmiiksi suunniteltuja paketteja.

Maata monia vuosia kiertäessään Putila myös ystävystyi monien kauppiaiden kanssa. Siihen aikaanhan kalastustarvikkeita myyviä liikkeitä oli melkeinpä joka kylässä ja taajamassa.

Nyt ajat ovat aivan toiset ja välinekauppa on keskittynyt yhä laajeneville kauppaketjuille. Erikoisliikkeitä on yhä vähemmän, eivätkä monet urheiluliikkeetkään kyläkaupoista puhumattakaan enää pidä kalastusvälineitä myynnissä.

Mutta mukavahan Paavo Putilan on muistella menneitä aikoja kauniissa kodissaan Kuusamossa, vaikka sairaus on vienyt toisen jalan ja liikuntakyky on pyörätuolin varassa.

Presidentti Kekkonen oli tunnetusti kovan kalamiehen maineessa ja tuttu vieras Kuusamon Uistimen väelle etenkin messutapahtumissa.

Eräillä messuilla Lahdessa hän oli taas kehuskellut saaneensa kaloja yhtiön uistimilla. Seuraavan päivän Etelä-Suomen Sanomissa oli sitten iso otsikko, että kun Kekkonen kalastaa Kuusamon uistimilla, niin Upon pakastimet jäävät pieniksi.

Presidentti Kekkonen ei ollut kalamiehenä uskollinen pelkästään Abun tuotteille vaan käytti ahkerasti myös Kuusamon Uistimen vieheitä.