Moni sisävesikalastaja käyttää esimerkiksi kansalaisen karttapaikkaa mahdollisten järvikohteiden tutkimiseen. Huomio kiinnittyy siihen, että osasta järviä löytyy syvyystiedot, osasta taas ei.

Järvien syvyyskartoitus aloitettiin Suomessa jo 1850-luvulla Tampereen Pyhäjärvellä, Näsijärvellä ja Saimaalla. Syvyydet haluttiin selvittää vesiliikenteen turvallisuuden vuoksi.

Samaa työtä jatkaa nykyään Liikenne- ja viestintävirasto Traficom, joka vastaa merikartoituksesta. Sisävesillä Traficomin merikartat kattavat vesistöt, joissa on väyliä.

Uusi tarkka menetelmä

Merikartoitus-toiminto on 2000-luvun alkupuolelta lähtien tehnyt sisävesillä järjestelmällisesti syvyysmittauksia uudella, hyvin tarkalla menetelmällä, jotka hyödyntää pinta-aluksessa olevaa monikeilainlaitteistoa. Tulevissa mittauksissa käytetään matalien alueiden mittaamisessa myös ilmasta käsin tehtävää lasermittausta.

Tavoitteena on, että kaikki merikartoissa olevat sisävesialueet luodataan uudella menetelmällä.

– Monikeilauksella saatavan datan tarkkuus on vähintään 5–10 havaintopistettä neliömetrillä, eli data on hyvin yksityiskohtaista, varsinkin kun nykyiset paikantamismenetelmät ovat tarkkoja, Traficomin toimistoinsinööri Jyrki Mononen kertoo.

Alle viisi ja puoli metriä syvät ranta-alueet kartoitetaan linjaluotaamalla veneestä käsin sekä lentokoneesta lasermittauksella.

Mononen painottaa sitä, että mittakaavaltaan 1 : 50 000 oleva merikartta on yleistys järvestä. Esimerkiksi kaikkia kiviä ei ole mahdollista eikä tarkoituksenmukaista merkitä.

Luotinaruja ja työllisyystöitä

Väyliä sisältävien suurjärvien lisäksi Suomessa on lukematon määrä muita järviä. Niiden syvyystiedot kuuluvat Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) vastuulle.

Kehitysinsinööri Jari Hakala veti SYKEn syvyyskartoituksia 1990-luvun alusta vuoteen 2014, jolloin SYKEn syvyyskartoitustoiminta loppui.

Järjestelmällinen työ sisävesien puuttuvien syvyyksien kartoittamiseksi alkoi 1970-luvulla Vesihallituksen ja Maanmittauslaitoksen yhteistyönä. Työtä tehtiin aluksi peruskarttalehti kerrallaan. Sen vuoksi jonkun alueen pienistäkin järvistä löytyy syvyystiedot, jonkun toisen alueen järvistä taas ei.

– Vasta myöhemmin resurssien vähyyden myötä kartoitettavia järviä alettiin priorisoida esimerkiksi vesiensuojelullisen merkityksen perusteella, Hakala kertoo.

Aluksi kartoitusurakkaa tehtiin pitkään pääasiassa työllisyystöinä talvisin. Miesjoukko luotasi järviä jäältä luotinaruilla korkeintaan sadan metrin välein olleita luotauslinjoja pitkin, ja luotauspisteiden väli oli 25 tai 50 metriä.

– Tulokset antoivat yleiskuvan järvestä. Luotauslinjojen väliin saattoi tietysti jäädä jotain huomaamatta, Hakala sanoo.

Osa järvistä jäi kartoittamatta

Menetelmät ja saadun syvyystiedon laatu ovat kehittyneet vuosikymmenten aikana, kun käyttöön ovat tulleet yhä paremmat luotaimet ja tarkka satelliittipaikannus.

Kartoissa olevien järvien syvyystietojen paikkansa pitävyys perustuu pitkälti kartantekijän käytössä olleen datan laatuun. Syvyystietojen luotettavuudessa on sen vuoksi jonkin verran hajontaa.

Vuodesta 1995 alkaen SYKE ja alueelliset ympäristöviranomaiset tekivät yhteistyössä järvien syvyyskartoitusta pääasiassa digitaalisin menetelmin. Kyse oli ennen kaikkea järvien perustietojen selvittämisestä.

– Haluttiin kartoittaa järvien keskisyvyys, suurin syvyys, tilavuus ja viipymä. Syvyyskäyrät tulivat ikään kuin sivutuotteena, Jari Hakala kertoo.

Hakala harmittelee sitä, että Suomen yli 50-hehtaarisista järvistä lopulta noin kymmenen prosenttia jäi syvyyskartoittamatta, kun SYKEn syvyyskartoitus loppui 2014.