Turkiksia on käytetty yleisesti hautauksissa eteläisessä Suomessa 1300- ja 1400-luvuille saakka ja Pohjois-Suomessa vielä 1600-luvulla. Eniten on löytynyt suurten nisäkkäiden taljoja, joihin vainaja on kääritty.

Polttohautauksissa on käytetty erityisesti karhun taljoja, ja ruumishautauksissa metsäpeuran ja hirven taljoja.

Turkiksista on myös valmistettu vaatteita ja esineitä. Esimerkiksi veitsen tuppi on saatettu päällystää tai vuorata turkiksella.

Filosofian maisteri Tuija Kirkinen käsittelee väitöstutkimuksessaan turkisten käyttöä ja merkitystä Suomessa ja luovutetun Karjalan alueella. Helsingin yliopisto kertoi Kirkisen tutkimuksesta 26.3.2019.

Karvojen tunnistus mikroskoopilla

Kirkisen tutkimusmateriaalina ovat hautauksista löytyneet karvat ja turkisten jäänteet sekä petoeläinten kynnet, jotka ovat aikoinaan olleet kiinni taljoissa. Odotuksista poiketen haudoissa on säilynyt paikoin runsaastikin turkisjäänteitä.

Eläinten karvat on tunnistettu niiden rakenteen perusteella mikroskoopin avulla. Poikkeuksellista on, että mikroskooppisen pieniä karvoja on säilynyt muun esineistön yhteydessä ja jopa kivikautisen (2800–2300 eaa.) haudan maaperässä.

Mikroskooppikuva hirvieläinten karvoista Tampereen Vilusenharjun rautakauden lopulla (800–1200 jaa.) käytössä olleesta ruumiskalmistosta. Kuva Tuija Kirkinen.

Suomi sijainnut taitekohdassa

Suomi on Kirkisen mukaan oletettavasti sijainnut kahden erilaisen turkis- ja karhutradition välimaastossa, läntisen ja itä-pohjoisen.

Aineistossa korostuvat lihansa takia pyydetyt hirvieläimet, jossa suhteessa suomalainen aineisto eroaa selkeästi skandinaavisesta löytömateriaalista.

Varsinaisista turkislajeista kuten näätäeläimistä valmistettuja tuotteita tavataan vähemmän. Tämän perusteella Kirkinen arvelee, että turkisten statuskäyttö ei ollut kovinkaan yleistä Suomessa ja Karjalassa.

Pitkään kestänyt perinne

– Turkiksiin kääriminen on jo pyyntikulttuureiden piirissä syntynyt traditio, Kirkinen sanoo yliopiston tiedotteessa.

– Tämän tradition jatkuminen historiallisen ajan alkupuolelle ja Lapissa edelleen 1600-luvulle saakka kertoo pyyntiin liittyneen henkisen kulttuurin säilymisestä.

Kirkisen tutkimus tarjoaa näkökulmia ihmisen ja eläimen väliseen suhteeseen. Vainajan kääriminen taljaan mahdollisti hänen siirtymisensä esi-isien joukkoon, eikä ihmisen ja eläimen välinen raja ollut jyrkkä samalla tavalla kuin se on nykyään.

Etnografisissa aineistoissa on myös esimerkkejä tarinoista, joiden mukaan turkiksia oli ommeltaessa käsiteltävä kunnioittavasti, muutoin eläimet eivät enää luovuttaneet niitä.

Turkisten hautatutkimus on osoittanut, että pyyntiin liittyvillä traditioilla oli edelleen keskeinen sijansa muutoin maatalousvaltaisissa yhteisöissä.