Helsingin yliopisto kertoi Itämeren uudesta kampelalajista viime heinäkuussa. Yliopiston tiedotteen mukaan yhden kampelalajin sijaan Itämeressä elääkin kaksi ulkomuodoltaan hyvin samanlaista kampelalajia.

Tavallinen kampela, Platichthys flesus, laskee välivedessä leijuvat mätimunansa suolapitoisiin syvänteisiin. Itämerenkampelaksi tunnistettu Platichthys solemdali on puolestaan Itämeren ainoa kotoperäinen kampelalaji.

Itämerenkampela laskee merenpohjalla kehittyvät mätimunansa tavallista kampelaa matalammalle, ja se on sopeutunut hyvin Suomenlahden ja Itämeren pohjoisosien rantavesien pienempään suolapitoisuuteen.

Pitkään luultiin, että Suomenlahdessa esiintyy ainoastaan itämerenkampelaa, sillä alueen suolapitoisuus ei riitä tavallisen kampelan lisääntymiseen.

Tutkimalla neljän viime vuosikymmenen aikana kampeloilta kerättyjen kuuloluiden DNA:ta Helsingin yliopiston tutkijat havaitsivat kuitenkin, että aikoinaan Suomenlahdella eli eniten juuri tavallisia kampeloita. Ne ovat kuitenkin sittemmin lähes tyystin kadonneet.

Helsingin yliopiston tutkijan Paolo Momiglianon mukaan tutkimuksissa havaittiin, että kampelasaaliiden romahdus 1980-luvulla ja tavallisen kampelan lähes täydellinen katoaminen liittyivät läheisesti toisiinsa.

Syvänteissä kutevan tavallisen kampelan ei alkujaan uskottu lainkaan esiintyvän Suomenlahdella. Tulosten perusteella kuitenkin juuri tämä laji oli paikallisten kampelapopulaatioiden hallitseva laji vielä 30 vuotta sitten.

– Sen jälkeen heikentyneet elinolot eteläisimmillä kutualueilla saivat sen kuitenkin katoamaan, Momigliano kertoo tiedotteessa.

Tavalliset kampelat eivät kykene lisääntymään Suomenlahden vähäsuolaisessa vedessä. Niiden pohjoisimmat kutuseudut ovatkin Gotlannin itäpuolella itäisessä Gotlannin altaassa.

Tavallisen kampelan poikasia saattaa silti kulkeutua syvänmeren virtauksien mukana Suomenlahteen.

Lajit voivat kadota ennen kuin ne havaitaan

Rehevöitymisen ja ilmastonmuutoksen aiheuttama elinolosuhteiden huononeminen tavallisen kampelan lisääntymisalueilla on todennäköisesti merkittävästi pienentänyt poikasten kulkeutumista Suomenlahteen. Tämä selittää tavallisten kampeloiden lähes täydellisen katoamisen Suomen rannikolta.

Kalakantojen oikeanlainen käyttö ja hoitaminen edellyttää sitä, että kummankin lajin osuus kampelakannoista tunnetaan.

Tutkijoiden kehittämän yksinkertaisen menetelmän avulla voidaan tarkkailla tosiaikaisesti kunkin lajin osuutta paikallisista kampelapopulaatioista. Sen lisäksi voidaan ensi kertaa arvioida kampeloiden maantieteellisen sijainnin muutoksia, ilmastonmuutokseen ja kalastuspaineeseen liittyvää sietokykyä sekä kunkin yksittäisen lajin reaktioita kannanhoitoon.

Momiglianon mukaan tutkimuksen ehkä tärkein havainto on, että jotkin lajit voivat hävitä tietyiltä alueilta ennen kuin niiden olemassaoloa edes huomataan.

DNA-näytteet ovat peräisin 480:sta kampelan otoliitistä eli kuuloluusta, jotka valittiin yli 29 000 näytteen joukosta. Näytteet keräsi Suomen luonnonvarakeskus ja sen edeltäjä, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, vuosina 1975–2011.