Likaisenvihreätä 020:aa tai sitä hyvin lähellä olevia värejä on löytynyt vuosikaudet useamman valmistajan valikoimista.

Omassa käytössäni tuo kiisken, pienen ahvenen tai kuhanpoikasen ”yleisjäljitelmä” on ollut perusvarma puurtaja, vaikka onkin vain harvoin ollut se päivän väri.

Nollakakskymppisen vahvuus on ollut enemmänkin huono syönnin ottipelinä.

Hyvällä syönnillä taas voimakkaammat värit ja kontrastit ovat poimineet kaloja ujonsävyistä, taustaansa sulautuvaa perusluomua tehokkaammin.

Tällaiset perusvärit toimivat hyvin myös kartoitusväreinä kalapaikkaa etsittäessä.

Vaikka väri on harvoin paras vaihtoehto, se toimii aina jotenkin. Jos paikalla on syöviä kaloja, se todennäköisesti käy ilmi perusvarmalla etsintävärillä.

Ja kun paikka merkkaa, on aika keskittyä ottivärin hienosäätöön. Mikäli parempaa väriä ei löydy, voi palata onkimaan varmalla yleisjäljitelmävärillä.

Siksi tuntuukin hieman hassulta, että perusväri ponnahtaa yhtäkkiä puhutuimmaksi ja suitsutetuimmaksi ottikoneeksi ja kalastava kansa hamuaa laarit tyhjiksi heinäsirkkaparven lailla.

Etsintävärin tai oman luottoluomun virkaan käy hyvin moni muukin tummansävyinen, hillitty väri. Tässä suhteessa 020 ei juuri muista eroa.

Värin sävyeroja tärkeämpää on luotto omaan tekemiseen, mikä on yksi tärkeimmistä kalantuloon vaikuttavista tekijöistä. Aiheuttaako sen sitten luotto vieheeseen tai kalahattuun on monesti toisarvoista.

Juttu julkaistiin Erän numerossa 1/2018 (vain tilaajille)