Pohjoisessa kevät voi yllättää vaeltajan melkein housut kintuissa! Jos lunta on talvella paljon – ja yleensä sitä on – ja jos kevät tulee humahtaen, viikossa parissa, retken palikat saattavat mennä todella sekaisin.

Vuosi sitten lumet alkoivat sulaa pohjoisesta vasta kesäkuun alkupuolella ja monilla olivat tuolloin jo vaellussuunnitelmat valmiina.

Retkeilyyn keskittyneessä Facebookin Tulilla -ryhmässä useat ilmoittivat tekevänsä vaelluksen viikolla 24.

Lähetimme viime kesäkuun alussa muutamille vaellusta suunnitelleille henkilöille kysymyksiä tulevasta retkestä, odotuksista sen suhteen, miten retki toteutui ja muuttuivatko suunnitelmat.

Hangessa kahlaajat

Yksi tunturiin uskaltautuneista oli Jenni Niemi, joka oli mukana 24-henkisessä partiolaisryhmässä. Ryhmästä neljätoista oli Vesilahden Valkohännistä ja kymmenen Pirjetan Partiosta Lopelta.

Joukko oli lähdössä Saariselälle aivan kesäkuun alussa. Suunnitelmana oli alunperin tehdä vaellus Aittajärveltä Sarviojalle, josta olisi käyty päiväretkellä Paratiisikurussa.

Aittajärven aloitus kaatui jo ennen matkaa, kun ryhmä sai kuulla, että bussilla ei ole mitään asiaa Aittajärven tielle. Reittisuunnitelmat muuttuivat ja uudeksi kohteeksi valikoitui reitti Kakslauttanen-Niilanpää-Rautulampi-Taajoslaavu–Vellinsärpimä-Saariselkä.

– Toukokuun viimeinen päivä kuulimme, että Niilanpään poroerotusalueella on yli metri lunta, eikä telttojen pystytys sohjoiseen lumeen innostanut.

Ryhmä käänsi reitin vielä kertaalleen ja nyt päinvastaiseen suuntaan. Lähtöpaikaksi valittiin Saariselkä ja toiveena oli, että Niilanpään kinokset sulaisivat viikon aikana.

Lumitilanne ja sää pääsivät silti yllättämään, vaikka ryhmä hankki tietoa ja seurasi ennusteita.

– Maanantaina Saariselältä lähtiessä lunta oli usein lantioon asti, hanki kantoi huonosti ja kaikissa mahdollisissa muodoissa taivaalta tuleva sade kasteli tehokkaasti.

Nopeasti ryhmälle selvisi, että 8-10 kilometrin päivämatkoja ei edes kannattanut tavoitella, joten Vellinsärpimän sijasta yöpaikaksi valikoitui Rumakuru.

Kokemus tämäkin eli kahlata T-paita päällä syvällä lumihangessa. Kuvassa Vesilahden Valkohäntien ja Pirjetan Partion vaelluksella mukana ollut Jenni Niemi.

Pienimmät palasivat takaisin

Tässä vaiheessa ryhmä alkoi hajota, osin suunnitellusti ja osittain olosuhteiden vuoksi. Kaksi lapsiperhettä, jossa oli 7-11-vuotiaita lapsia, ja yksi aikuinen palasivat takaisin Laanilaan toisen Rumakurun yön jälkeen. 14-henkinen porukka jatkoi matkaa kohti Luulampia.

Käytännössä joukko ei edennyt Luulampia pidemmälle, vaan teki sieltä päiväretkiä lähituntureihin, kuten Pirttinokan huipulle. Siinä vaiheessa hellelukemiin noussut lämpö nosti purovesiä tulvakorkeuksiin ja muutti kantavia hankia sohjoisiksi.

Suurin osa loppujoukosta (10 henkeä) päätti lähteä suorinta reittiä Kiilopään yli tunturikeskukseen. Pieni joukko jatkoi Niilanpäälle.

– Kiilopään ylitystä vaikeutti sulamisvesien sohjouttama lumi, jota oli paikoitellen yli metrin syvyydeltä. Päivä olikin aika pitkälti kahlaamista lumessa ja vedessä, kertoo Jenni Niemi.

Isompi ryhmä kulki noin neljän kilometrin taipaletta viitisen tuntia, eikä aikaan laskettu taukoja.

– Kotimatkalla bussissa kaikki olivat tyytyväisiä. Jos olisi pitänyt pysyä yhtenä porukkana, olisi tunnelmat varmasti olleet osalla pettyneet. Jakautuminen mahdollisti päiväretkeilyn sitä haluaville ja mahdollisuuden tutustua lähialueen nähtävyyksiin. Suurin osa oli sitä mieltä, että koska vaan uudelleen. Vaikka Saariselältä lähtiessä kuului aika monesta suusta, että ihan tätä ei tänne tultu hakemaan.

Toiveet Lapin vaelluksesta toteutuivat, mutta osalla myös pelot. Taivallus koettiin liian raskaaksi.

Jennille retki antoi korvaamattomia kokemuksia:

– Mieletön kokemus oli kahlata hangessa t-paitasillaan. Yötön yö, keskiyön aurinko ja se kuinka nopeasti sulamisvedet muuttavat maisemaa jo lounastauon aikana.

Muotkan reissu peruuntui

Paula Larsen oli lähdössä alunperin liikkeelle viikolla 24, mutta suunnitelmat muuttuivat ja matkaa siirrettiin hieman myöhempään ajankohtaan (19.6).

Retken siirtäminenkään ei auttanut.

– Muotka jäi osaltamme käymättä ja suunnitelmia piti muuttaa sään takia. Varusteemme eivät olleet riittäviä räntä- ja lumisateeseen.

Ryhmässä oli kaksi merkittävää hidastetta, viiden kuukauden ikäinen koiranpentu ja 13-vuotias teini, jotka eivät olisi ”missään tapauksessa jaksaneet pitää sadetta teltassa”.

– Pikaratkaisuna menimme metsähallituksen kämpälle Juntinojalle. Siellä oli tulva ja jokien pinnat nousivat edelleen sateen ja ympäröivien tuntureiden sulamisen vuoksi. Kala ei syönyt.

Kolmen päivän reissu kutistui yhteen

Anu Toukonen oli joukkoineen suuntaamassa Nuorgamiin ja Kaldoaiviin, mutta kaukopartion tiedustelun perusteella varauduttiin yöpymään mökissä ja tekemään päiväpatikointeja.

Kaldoaiviin silti lähdettiin.

– Pienenä toiveena oli, että oltaisiin päästy rajalle asti tai jopa Tsuomasjärvelle ja sieltä sitten patikoitu yötä vasten takaisin.

Pulmankijärveltä lähdettäessä reitti on pitkän matkaa nousua ja Toukosen mukaan polut olivat märkiä. Varvikossa pystyi kulkemaan silti ihan hyvin, sillä vedet ohjautuivat tiukasti poluille.

– Matka tyssäsi noin kuuden kilometrin jälkeen soiseen kohtaan. Sitä ei lähdetty enää ylittämään, vaan kiivettiin Buollanvarille evästämään ja siitä tauon jälkeen takaisin Pulmankijärvelle.

Myöhemmin retkeläiset kuulivat, että joku vaeltajista oli samoihin aikoihin ylittänyt suon ja päässyt jatkamaan reittiä. Vettä oli kuulemma ollut reilusti yli polven, joten soisilla paikoilla oli todella märkää.

– Paikalliset olivat sitä mieltä, ettei sinne kannata lähteä jalkaisin ollenkaan. Kevokin oli samaan aikaan suljettu, joten sulamisvedet kyllä omalta osaltaan hankaloittivat reissua.

– Ei voi sanoa, että reissu olisi ollut mikään pettymys. Luonnossa on liikuttava luonnon ehdoilla. Tänä vuonna reissu oli tämmöinen. Toivottavasti ensi vuonna kevät on ajallaan ja päästään tekemään Kaldoaivissa pitkä reissu.

Täydellinen vuodenaika

Saija Lantee oli liikkeellä valkoinenpaimenkoira Daltonin kanssa ja reissunkin hän suunnitteli hieman eri pohjalta kuin edelliset vaeltajat.

Inarissa hänellä oli tavoitteena tehdä vain päiväreissuja vuokramökiltä ja jatkaa siitä Norjaan Varangin kansallispuiston telttailemaan pariksi yöksi.

Norjassa lunta oli niin paljon, että kansallispuistossa patikoinnista ei tullut mitään.  Inarissa sen sijaan elämä oli pelkkää juhlaa.

– Sää oli mitä täydellisin, ötököitä ei ollut ja kruununa kakun päällä: ei ruuhkaa tai vain harvoja ihmisiä tuli vastaan.

– Otsamolle kavutessani en nähnyt koko päivänä ketään muuta. Täydellinen ajankohta ihmiselle, joka etsii rauhaa Lapista. Ja sitä varten sinne lähdinkin. Täysin erilaista kuin ruska-aikaan. Tästä syystä suosin keväistä aikaa.

(Juttu jatkuu mahdollisen mainoksen jälkeen)

Vetinen kevätreissu Lemmenjoelle

Olen itse käynyt toukokuun lopussa Lemmenjoen pohjoispuolella, josta lumet sulivat vesitilannekartan perusteella vasta vähän ennen reissua.

Käytännössä se tarkoitti, että kartalle ilmestyi nollarajasta kertova läiskä juuri kohteena olevalle alueelle vain muutamia päiviä ennen pohjoiseen siirtymistä.

Tiedustelimme tilannetta etukäteen ja arveluiden mukaan tuntureilla oli edelleen lunta.

Ivalossa vaaran merkit olivat jo näkyvillä. Törmäsen jälkeen vastaan tuli Ivalojoki, joka oli levinnyt lähes nelostielle asti ja Inarin ja Angelin välillä Vaskojoki oli tulvinut paikoitellen tielle.

Koskenniskan tienoilla rantauduimme autosta. Lähes kirjaimellisesti.

Vaskojoki oli lähtenyt Närrijärven kohdalta kohti itäkoillista ja virtasi Seakkalattu -nimisen pikkujärven kautta eteenpäin. Pääsimme virran eli puiston puolelle vain vaivoin vanhaa poroaitaa pitkin.

Ensimmäisenä yönä aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Aamulla teimme perinteisen lähtöhuiputuksen Närrivaaralle ja saimme kahlata viimeisen pätkän metrisessä kinoksessa.

Seuraava este oli Lastenoja, jonka ylittää kuivalla kaudella lähes huomaamatta. Nyt se oli kohiseva valkoinen koski, jonka yli ei päässyt.

Ja sitten alkoi sataa. Sitä kesti noin viikon vaihtelevalla tahdilla. Välillä vettä ja välillä räntää eli mikään ei koko aikana helpottunut.

Pääsimme kuitenkin Maarestatuntureille asti, jonka pohjoisrinteet loistivat valkoisina harmaudessakin, vaikka niitä pitikin ihailla vähän kauempaa.

Paluumatka oli yhtä hankala kuin tulomatka, sillä vesimäärä ei ollut viikon aikana vähentynyt lainkaan. Tilanne oli ehkä vain pahentunut.

Kun vihdoin pääsimme autolle ja lähdimme kohti Ivaloa, matka tyssäsi Tirroon. Jäät olivat muodostaneet kylän kohdalle sen verran tukevan padon, että tien tilalle oli syntynyt Vaskojoesta noin sata metriä pitkä järvi, jonka yli paikalliset menivät veneellä.

Oli pakko palata Angeliin ja ajaa jokivartta kohti Karigasniemeä. Inarijoki oli onneksi pysynyt omassa uomassaan.

PS. Kannattaa muistaa, että keväiset virtaamat muuttavat purovesien koostumuksen aika tehokkaasti. Seassa saattaa liikkua runsaasti taudinaiheuttajia. Tiedostimme tämän, mutta vedimme silti riskillä. Omalla kohdalla se ei olisi kannattanut. Viimeisenä aamuna räntäsateessa kykkiessäni sain miettiä monta kertaa syntyjä syviä ja vessapaperin hupenemista. Onneksi loppuliuku ei kestänyt kauan ja pääsimme autolle, vaikkakin jalat täristen. Mahakivun loppumista sai odotella monta sataa kilometriä.