22/24 Vuono – vetopelti kylkikoukulla

Mies onki Vuonolla näyttäen huonolta, mukailin joskus ontuen Juicen Norjalainen villapaita -kappaleen sanoja, kun odottelin järvilohen tai taimenen tärppiä uisteluveneessäni Yövedellä.

Elettiin 1990-luvun alkuvuosia ja olin kiinnostunut entistä enemmän moottoriuistelusta sen jälkeen, kun moisen paheen harjoittaminen vihdoin sallittiin kotivesilläni.

Uutta uitettavaa etsiessäni lähti mikkeliläisestä tarvikekaupasta mukaani Kuusamo-logolla varustettu sutjakka vetopelti, jossa oli erikoinen kylkikoukku.

Kun uistimen materiaalina oli lisäksi muodikas tiskipöytä, oli ostopäätöksen tekeminen helppoa.

Odotin paljon uistimelta, enkä pettynyt.

Saattoi olla peräti ensimmäinen vetoreissu, kun erään noin kymmenen metrin syvyydessä olevan penkan ylitettyäni takilavapa värähti ja parin sekunnin kuluttua lensi jo järvilohi lähes pääni korkeudella veneen perässä.

Uskomatonta kuinka nopeasti Saimaan hopeatorpedo voi syöksyä yhdeksän metrin syvyydestä pintaan.

Kala oli sen ajan mittapuun mukaan mukavan kokoinen ja veti onkimiehen suupieliä virneeseen. Ei näyttänyt mies enää huonolta, kun kalasti Vuonolla.

Ja mitäpä tapahtui, kun vedin uudelleen saman patin yli? Toinen samanlainen järvilohihan sieltä tuli samalla vieheellä.

Ei ihme, että aloin tuon päivän jälkeen uittaa Kuusamon Vuonon vetomallia lähes joka kerta Yövedellä uistellessani. Saaliit kuitenkin vaihtelivat ja lopulta alkoi tuntua siltä, että vaikka viehe hyvä olikin, se ei juuri eronnut kalastavuudeltaan muista hyvistä samanvärisistä vetopelleistäni.

Järvilohen silmän jääminen vieheen koukkuun pani pohtimaan vieheiden koukutusta.

Silmä siitä suuresta lohesta

Eräänä syyskuun sateentuhnuisena päivänä uistelimme ystäväni Mikan kanssa Yöveden Käenniemenselällä.

Järvilohia oli saatu jo muistaakseni kolme tai neljä kappaletta, joukossa yksi hyvänkokoinenkin, kun huomiomme kiinnittyi veneen perässä syöksyjään tekevään lokkiin. Oliko Vuonon koukkuihin tarttunut pieni ahven tai roskia?

Kun kelasin vieheen veneeseen, sen peräkoukussa roikkui suuri lohensilmä. Kala oli mahdollisesti tarttunut suupielestään pellin kylkikoukkuun, minkä jälkeen peräkoukku oli uponnut silmään ja kylkikoukku puolestaan irronnut kalasta.

Silmä oli irronnut kalan syöksyessä. Koko tapaus oli jäänyt meiltä näkemättä tuulen ja sateen vuoksi.

Mies näytti huonolta, ongittuaan Vuonolla…

Selkäkarvat pystyssä ja syyllisyyttä tuntien irrotin vieheen siimasta ja vaihdoin tilalle tavallisen yksikoukkuisen vetopellin.

Vaikka tapausta voi pitää äärimmäisen harvinaisena sattumuksena, joita silloin tällöin tapahtuu kalavesillä, päätin pistää kylkikoukkuisen Vuonon varhaiseläkkeelle.

Samalla aloin pohtia enemmänkin eri vieheiden ja kalastustapojen vaikutusta vapautettavien kalojen selviytymiseen. Tuloksena oli useita aiheeseen liittyviä juttuja muun muassa Erä-lehdessä.

Järvilohien lisäksi syvällä vedetty Vuono kiinnosti myös saimaannieriöitä, joiden kalastamisen lopetin jo yli 10 vuotta sitten. Nykyään Vuoksen vesistön nieriä on kokonaan rauhoitettu Puumalansalmen alapuolisilla vesillä.

Vuonon historiaa

Vuono-lusikan esihistoria on minulta vielä hämärän peitossa, sillä olen löytänyt siitä tietoja vasta vuodesta 1963 alkaen. Silloin Vuono esiintyi Oy Urheilutarpeita Karhun tuoteluettelossa peräti kuutena malli- ja kokoversiona:

Vuono N:o 1 (42 mm/12 g), Vuono N:o 2 (42 mm/ 10 g), Vuono N:o 3 (60 mm/15 g), Vuono N:o 4 (47 mm/ 14 g), Vuono N:o 5 (54 mm, 20 g), Vuono N:o 6 (75 mm/20 g) ja Vuono N:o 7 (60 mm/9 g). Värejä eri malleista oli tarjolla 2–3 erilaista.

Kimmo Korpua kertoi puhelinkeskustelussamme Kuusamon Uistimen valmistaneen ensin Vuonoja Karhulle ja ostaneen lopulta niiden oikeudet vuonna 1982 yhdessä muutaman muun viehemallin kanssa.

Paavo Korpua toteutti Vuono n:o 6:n pohjalta mallin 75 mm/16 g, joka siis painoi 4 g vähemmän kuin alkuperäinen. Vuoden 1982 esitteessä sileäpintaisista Vuonoista oli tarjolla seitsemän väriä, mutta määrä supistui jo seuraava vuonna neljään.

Vuosina 1986–1988 Vuono oli pois tuotannosta, mutta muotit saivat jälleen käyttöä vuonna 1989, kun alettiin valmistaa Vuonon vetomallia, jonka paino oli ohuemman pellin ansiosta 11 grammaa ja jonka kylkeen oli lisätty Paavo Korpuan suunnittelema lisäkoukku.

Värejä oli tarjolla kolme (B, C ja SS), joista SS tarkoitti kokohopeista tiskipöytälevystä tehtyä mallia.

Vuosina 1991 ja1992 Vuono oli tauolla, mutta vuonna 1993 teki sileä 16 g malli paluun neljällä maalatulla värillään. Samalla lusikka oli saanut nimensä perään alkuperäisen numeron 6. Paluuta kesti vain kolme vuotta, sillä Vuono katosi Kuusamon tuoteluetteloista vuodesta 1996 lähtien.

Lähteet: Suuri uistinkirja (Timo Hyytinen, Arma Fennica 2008), Kuusamon uistimen vuosiluettelot ja Kimmo Korpuan haastattelu.