Pieniä nymfejä ja sinisiä Klinkkejä

Palstatila ei antanut myöten perehtyä artikkelin yhteydessä perhoihin tarkemmin, joten tässä aiheesta hieman lisää.

Mukana on joitakin jutussa mainittuja ja vähän muitakin jäähtyneissä vesissä kaloille hyvin kelvanneista perhomalleja. Sidontareseptit löytyvät alempaa.

Nymfit – varmin valinta

Vaikka hyönteisiä onkin ilmassa sopivan sään salliessa jopa läpi talven, on nymfi yleensä varmin valinta siiman päähän.

Olen tavannut käyttää kylmän veden aikaan melko pieniä nymfejä, oikeastaan vain neidonkorentomallit ovat osin poikkeus tästä. Jotkut tosin onkivat hyvin tuloksin esimerkiksi putkellisten vesiperhoslajien toukkajäljitelmillä eli kivi- ja risukopilla, mutta vaikka olen niitäkin uittanut, en ole löytänyt mieleistä mallia, johon olisi kertynyt riittävästi luottoa.

Nymfini ovat yksinkertaisia. Sawyerin sulkasiikasista sidotut mallit sekä alkuperäisinä että muunnoksina muodostavat päivänkorentojäljitelmieni perusrungon. Hyvin pienessä koossa (18–22) ne kelpaavat jäljittelemään vähintään kelvollisesti myös muiden hyönteisten toukkia ja koteloita.

Muita luottomallejani ovat Brassie, Zug Bug ja kuulapäinen ”miniliitsi”. Brassie on todella simppeli luomus: alusrunko vaaleasta sidontalangasta antamaan eteen levenevä muoto, sen päälle kuparilankaa ja eteen dubataan pikku pallukka harmaata pohjavillaa tai kierretään pari kierrosta jotain siikasta – yleensä strutsia tai riikinkukkoa.

Oliivi miniliitsi on osoittanut vuosien varrella ottavuutensa eritysesti kirjolohivesillä. Tämäkin perho on simppeli: koukku ja kuula, kuparilankaa, oliivia untuvaista Grizzle Marabouta sekä hyppysellinen oliivia oravan pohjavillaa.

Tämä marraskuinen luomuilun hoikistama pilkkukylki nappasi pieneen streameriin, mutta kirjolohellekin ovat pikkuperhot kylmän veden aikaan usein isompia ottavampia.

Pienet nymfit ovat kevyitä. Muutaman millin mittaiselle koukunvarrelle ei juuri saa mahtumaan painotusta, jos perhon hahmon halutaan säilyvän edes kohtuullisen solakkana. Kuula auttaa tässä, mikäli painotus halutaan itse perhoon. Muuten asia hoituu parilla pikkuruisella perukkeeseen sijoitetulla haulilla.

Kun haluan onkia kokoonsa nähden painavalla Pheasant Tail -nymfillä, tai itse asiassa millä tahansa pienellä päivänkorentoa muistuttavalla nymfillä, lisään siihen kuulan (tumma, kuparinvärinen – messinki tai volframi). Kuulan voi sijoittaa tavalliseen tapaan ”pääksi”, mutta ylensä laitan sen perhon ”rintakehän” kohdalle.

Näin sidottu minikokoinenkin nymfi uppoaa hitaassa virrassa riittävän hyvin, kunhan perukekärki on tarpeeksi pitkä ja ohut. 6X, joka on paksuudeltaan luokkaa 0,12–0,13 millimetriä, on usein sopiva. Jos ei tällä piuhalla uppoa, laitetaan pykälää ohuempaa.

Mieluiten pinnasta

En pidä itseäni perhojen ja menetelmien suhteen puristina, mutta kun syksyllä tai alkutalvella on saanut onkia tuikkivia kaloja pintaperhoilla, on kalastus kieltämättä ollut parhaimmillaan.

Kalat poimivat lehtien joukossa lipuvia hoikkakorreja lokakuisella koskenniskalla.

Upeinta on osuminen joelle, kun vuoden viimeiset päivänkorennot tai hoikkakorrit kuoriutuvat. Kalastus voi parhaimmillaan muistuttaa jopa hyvää keväistä sumukorento-ongintaa. Siis hyvää – ei sitä perussumarireissua, kun hyönteisiä on, mutta ei kaloja – tai ei kumpiakaan.

Kokemusteni mukaan näissä tilanteissa ei tarvita kovin monta mallia, kunhan perhot ovat riittävän pieniä. Varsinkin silloin, kun päivänkorentoja on pinnalla runsaasti, voivat innokkaastikin tuikkivat kalat käydä hankaliksi ja hylkiä röyhkeästi vähänkään liian kookkaita jäljitelmiä. Onkin varminta varautua kokoluokan 16–18 perhoilla.

Sekä hyvin klassiset mallit, että hiukan nykyaikaisemmat ovat kelvanneet koon ollessa sopiva. Värilläkään ei ole kovin suurta väliä, kunhan perho ei ole liian tumma eikä liian vaalea.

Kuoriutuneiden korentojen (sukeltajasurviaisen esiaikuisten) jäljittelyssä olen käyttänyt paljon vihertävän harmaan sävyisiä laskuvarjohäkiläisiä perhoja sekä klassikkoperhoista Tup’s Indispensablea sekä Beacon Beigeä.

Syyspäivä taittuu iltaan, mutta harjukset tuikkivat yhä harvakseltaan suvannolla.

Aikuisjäljitelmistä kannattaa rasiassa pitää varmuuden vuoksi ainakin yhtä pintakalvolla lepäävää Spent Spinner -mallia.

Sukeltajasurviainen munii nimensä mukaisesti veden alle, ei pintakalvolle, mutta muninnan näännyttämien naaraiden jäljitelmät ovat silti suosittuja ja kalastavat joskus hyvin. Palaavatko naaraat munittuaan pinnalle? Koiraat kuolevat parittelun jälkeen ainakin kirjallisuuden mukaan kuivalle maalle, joten ne eivät näin olisi kalojen saatavilla enää tässä vaiheessa.

Onpa asian laita niin tai näin, Spent-tyypin perho kelpaa kaloille joskus hyvin.

Sääsket luotettavia

Niin hienoa kuin päiväkorento-onginta onkin, surviaissääsket ja jotkin muut kaksisiipiset muodostavat kuitenkin kylmänä vuodenaikana luotettavimman jäljittelykohteen pintaperhokalastuksessa.

Voikin pahemmin liioittelematta sanoa, että jos elohopea on plussan puolella, olosuhteet ovat sopivat, joessa on harjusta ja näitä hyönteisiä on liikkeellä kohtalaisen paljon, tuikkivat harjukset niitä jossain ja johonkin aikaan päivästä.

Kalojen tuikkiessa sääskiä olen onnistunut parhaiten pienillä Klinkhåmer Special -tyypin sidoksilla.

Hollantilainen Hans van Klinken kehitti tämän perhomallin aikoinaan ilmeisesti jäljittelemään kuoriutuvaa vesiperhosta. Tuloksena oli kuitenkin yksi perhokalastuksen historian parhaista yleispintureista, joka kokoa ja värejä vaihdellen kelpaa matkimaan lähes kaikkien vesihyönteislahkojen edustajia.

Kaksisiipisten jäljittelyssä olen käyttänyt ”Klinkkiä” lähinnä kokoina 16 ja 18. Harmaiden ohella on ruotsalaisen Paul ”Palle” Anderssonin versio, jolla on metallinsininen takaruumis, ollut erityisen hyvä. Kuulostaa ehkä luonnottamalta, mutta kalat ovat toista mieltä.

19. lokakuuta, matalapaine, koleaa ja tihkusadetta. Sukeltajasurviaiset kuoriutuvat pitkin päivää suurin joukoin ja harjukset syövät niitä innokkaasti. Erinomainen kalapäivä.

Sinirunkoinen Klinkki on maittanut hankalille kaloille monissa tilanteissa, muulloinkin kuin syksyllä ja talvella. Kerran se esimerkiksi pelasti iltakalastukseni Etelä-Englannin kalkkivirroilla, Testjoen yläjuoksulla, kun en onnistunut löytämään rasioistani mitään muuta tuikkiville taimenille kelpaavaa.

Muita perhoja

Toinen hankalia kaloja, lähinnä harjuksia syysvesiltä yli 30 vuotta minulle antaneista perhoista, on englantilaisen Eric Horsfall Turnerin pikkuruinen ja kiukkuisen punainen Grayling Fiddler.

Tämä perho ei käsittääkseni jäljittele mitään, mutta hyvä se on. Ehkäpä syynä on pieni koko yhdistettynä kirkkaaseen huomioväriin? Pikkuruiset Red Tagit ja vastaavat kirkasvärisen ”iskupisteen” omaavat ovat perinteisiä syys- ja talvikauden harriperhojen ykkösvalintoja Englannissa, varmaankin samasta syystä.

Tämä yli 40-senttinen harjus napsi pinnalta päivänkorentoja, mutta hylki niiden jäljitelmiä. Lopetettuaan tuikkimisen se kuitenkin otti ”hiukan liian suureen”, koukkukoon 14 Klinkhåmer-tyypin perhoon.

Lokakuussa on vastaan tullut tilanteita, joissa harjukset tuikkivat pieniä päivänkorentoja, mutta hylkivät pintaperhoja. Tällöin olen saanut joskus kaloja pintakalvossa tai aivan sen alapuolella tarjotulla spider-tyypin pehmeähäkiläisellä uppoperholla. Nämä ovat ikivanhoja perinnemalleja Pohjois-Englannista.

Spiderien perusrakenne on simppeli: sidontalankarunko, joskus ohuella kierteellä sekä pari kierrosta pientä, yleensä riistalinnun höyhentä häkilänä. Joissakin malleissa runkoon on lisätty hyvin hennosti pohjavillaa dubattuna. Minulle kaloja on antanut Snipe & Purple, mutta muutkin varmaan käyvät.

Isot perhot

Olen saanut harjuksia takavuosina talvitaimenen kalastuksen yhteydessä vahinkosaaliina jopa kymmensenttisillä streamereillä. Joukossa on ollut hämmästyttävän pieniäkin kaloja, 30–35-senttisiä.

Harjus todellakin kerää tosissaan energiaa talvehtimista ja kevään kutua varten.

Silloin harvoin, kun olen onkinut harjuksia tarkoituksella pikkukalaa matkivilla perhoilla, olen kuitenkin sitaissut perukkeen päähän jotain vähän pienempää. Esimerkiksi karvasiipiset pikkustreamerit, koukkukoossa 6–10 ovat olleet joskus hyviä. Niiden koko pituus pyörii 4–3 sentin vaiheilla.

Mickey Finn maistuu varsinkin pienikokoisena myös harjukselle.

Klassinen Mickey Finn on hyvä esimerkki tyypistä, joka on antanut joitakin kauniita kaloja. Myös vastaavat väreiltään hillitymmät kelpaavat.