Nousemme kolmen miehen jonona jyrkkää rinnettä Tsarmitunturin erämaa-alueella Akalauttapään eteläpuolella, Sarmikuusikoiden keskellä. Kintereillä loikkii koira, joka pysyy tiukasti veljen lähettyvillä.

Retkipäiviä on takana tasan yksi. Saavuimme edellisenä iltana Kippisjärvelle vievän soratien varteen ja jätimme auton Iso-Arttajärven eteläpuolelle, metsäautotien levennykseen.

Olemme pitäneet ruokatauon erämaahan rakennetun kammin pihalla, ja jatkaneet matkaa normaalin epämääräiseen suuntaan.

Tarkoitus on edetä jonnekin tuonne, Akalauttapään kyljestä alkavan joen varrelle tai joesta kuroutuvien lampareiden ääreen.

Rinne on jyrkkä ja istahdamme kiven päälle huokaisemaan ja kuivattamaan hikeä. Rinkat pysyvät vielä selässä.

Veli huohottaa vähän enemmän. Hän nojaa polviinsa kämmenillään, jotka tärisevät ponnistuksesta.

Kysyn veden juonnista. Kaveri mutisee jotain siihen suuntaan, että joo, joo ja kääntyy puolittain minuun päin.

Ja alkaa katsoa rinkan yli ylärinteeseen. Naamalla ilme, että sieltä on tulossa jotain outoa. Sellaista, jota on syytä varoa.

Epilepsia, diabetes, sydän?

Ehdin kysyä, että mitä näkyy, kun veli nousee puolittain pystyyn ja alkaa kaatua kyljelleen.

Nappaan miehestä kiinni ja vedän hänet rinkan kanssa tasaisemmalle alustalle, jos sammalpeitteistä kumpareikkoa voi tasaiseksi kutsua.

Veli alkaa täristä ja huohottaa. Jalat ja kädet kouristelevat ja sätkivät.

Tempaisen oman rinkkani selästä ja yritän vapauttaa kaverin omastaan. Se on hankalaa, sillä kädet ovat kouristuneet rinnan päälle tiukaksi paketiksi.

Kiskomme toisen kaverin kanssa veljen rinkan pois puoliväkisin. Availen hänen takkiaan, jotta hengitys sujuisi helpommin.

Mielessä pyörii kaitafilmi vuosien takaiselta eräensiapukurssilta. Tämä muistuttaa etäisesti epileptistä kohtausta, mutta ei taida olla. Ei ole diabeteksen aiheuttama ongelma, ei sydänkohtaus.

Tai jos se on sydänkohtaus, olemme liian kaukana kaikesta.

Muistan vitsailleeni kurssin opettajalle, että ”jos erämaassa tulee kammiovärinä, parempi on tehdä tulet ja ryhtyä keittämään kahvia kuin elvyttämään erittäin todennäköisesti kuolevaa ihmistä, jos mukana ei ole defibrillaattoria”.

Eikä sellaista ole. Eikä tämä ole sydänkohtaus.

Rauha maassa

Veli sätkii ja tärisee sammalmättäällä. Silmät ovat tiukasti kiinni ja suu auki. Sieltä purkautuu ärisevää huutoa ja huulille ilmestyy vaahtoa.

Ilmassa on pientä paniikkia. Tai ainakin meteliä, sillä veljen koira haukkuu raivoisasti oudosti käyttäytyvää isäntää.

Yritän rauhoitella tajutonta, vaikka en tiedä kuuleeko hän mitään tai tunnistaako nimeään. ”Ei ole mitään hätää, me ollaan tässä vieressä, ota rauhallisesti vain”.

Olen tilanteessa kuin ulkopuolinen tarkkailija. Olo on kumman rauhallinen, vaikka maassa ähkii lähisukulainen, joka tekee huonolla tuurilla kuolemaa.

Silti. Pää pelaa, sydän ei hakkaa ylikierroksilla, ajatukset kulkevat viileitä polkuja, eikä mieli huuda apua kaikkiin ilmansuuntiin.

Hätää ei ole.

Kohtaus alkaa helpottaa ja mies, vaikka onkin yhä taju pois, on rauhoittumassa. Hengitys on yhä raskas, rohiseva.

Varmistan, että pojan henki kulkee ja lähden toteuttamaan jo selkäytimessä muodostunutta suunnitelmaa, osaa kaksi.

Vaelluskaveri on ottanut esiin oman puhelimensa ja ojentaa sen minulle. Säntään puolijuoksua rinnettä ylös.

Niin, missä?

Muutamien kymmenien metrien päässä mäki taittuu pieneksi kumpareeksi ja jatkuu hieman loivempana kohti taivasta.

Kumpareen päällä on kelo, jonka toinen pää on kolme, neljä metriä irti maasta. Sen päälle voi tarvittaessa kiivetä, jos yhteyttä ei heti tule.

Kaverin puhelimessa on SIM-kortti, jonka operaattori toivottaa enemmän elämää ja vähemmän tylsiä työpäiviä. Puhelin on toiminut yleensä paremmin erämaaoloissa kuin oma puhelimeni, joka mykistyy hyvissä ajoin ennen soratien päättymistä metsän seinään.

Hälytysääntä ei tarvitse kuunnella kauan. Hätäkeskuksen päivystäjä vastaa puhelimeen. Esittelen itseni ja kerron, että vaelluskaveri on saanut sairauskohtauksen Tsarmitunturin erämaa-alueella Ivalon itäpuolella.

– Minkä tunturin, niin missä te olette?

Toistan alueen nimen ja kerron mitä on tapahtunut. Kyllä, tämä on Ivaloa, ja erämaa-alue on sen itäpuolella, lähellä rajaa.

Hätäkeskus paikantaa puhelun, mutta harvan tukiasemaverkoston takia se menee reilusti pieleen. Päivystäjän mielestä olemme lähellä Ivalon ja Nellimin välistä tietä.

Ohjeiden mukaan ”hätäpuhelun soittajan on hyvä tietää sijaintinsa”. Sen tiedon tarjoaminen ei nyt vain onnistu.

Pystyn kertomaan kompassin avulla, että olemme muutaman kilometrin verran Akalauttapään eteläpuolella Sarmikuusikossa ja että muita tunnistettavia maamerkkejä ei tästä pusikosta näy.

Tarkempaa tietoa paikasta emme olisi tarvinneet, jos olisimme jatkaneet matkaa. Sijainti oli tarkoitus päivittää kohdalleen vähän myöhemmin. Ehkä vasta rinteen päällä tai sen alla. Normaalia touhua, hallittua eksymistä.

Olemme kyllä kartalla, mutta emme pysty sanomaan tarkemmin, missä kohdassa. Kartassa on tällä kohdalla vain korkeuskäyriä ja kuusien symboleja. Lähellä on pieni puro, mutta sillä ei ole nimeä.

 

Mönkijällä metsään?

Päivystäjä kertoo, että tieto on välitetty Lapin pelastuslaitokselle Ivaloon, ja että palokunta lähtee tulemaan heti kohteeseen mönkijän kanssa.

Nyt pitää vain tehdä hätätulet, että pelastuspartio löytää paikalle. Hätäkeskuksen päivystäjä lupaa pitää meidät ajan tasalla etsintöjen edistymisestä.

Tehtävä kuulostaa pelastuslaitoksen kannalta epätoivoiselta.

Kuusikkoisesta ja ryteikköisestä maastosta meidät löytää vain hyvällä tuurilla. Tässä avaruudessa kukaan ei kuule huutoa, sillä äänet hukkuvat metsään, humisevien puiden korkeiden mäkien ja tuntureiden väliin.

Tajuton kaveri on jo hereillä ja käyn pikaisesti tunnustelemassa tilannetta. Hän ei ole vielä tällä planeetalla ja miettii lähtemistä kotiin, joka on satojen kilometrien päässä.

Jos olisin tohtori sanoisin, että potilas ei ole nyt orientoitunut ajan ja paikan suhteen. Mies miettii, miksi istuu mättäikössä kiven vieressä, mitä me täällä oikein teemme ja miksi minä olen samassa metsässä.

Kolmannen vaelluskaverin nimikin on hävinnyt päästä, vaikka hän on ollut mukana vaelluksilla jo toistakymmentä vuotta. – Kuka tuo on, veli kysyy ja katsoo pelokkaasti ylempänä seisovaa kaveria.

Selvitän tilanteen ja kehotan veljeä istuskelemaan rauhassa paikallaan. Kerron, että häneltä on lähtenyt hetkeksi taju ja että olemme kutsuneet metsään apua.

erämaa 01

Hätänuotio palaa ja syytää taivaalle savua.

Savua ja tulta

Loikin rinteen takaisin ylös ja ryhdyn väsäämään hätätulia. Toinen vaelluskaveri päivystää puhelinta ja seuraa huolestuneena virran hupenemista laitteesta. Onni on, että mukaan lähti myös tuore varavirtalähde.

Minulla ei ole mitään käsitystä, mitä hätätuli voisi olla, mutta päättelen, että se on jotakin komeaa, suurta ja savuttavaa. Helppo rasti, sillä vieressä olevasta kelosta saa syttöpuut nopeasti.

Sääntöjen mukaan näillä selkosilla saa käyttää tulentekoon vain kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita. Hätä ei lue lakia, ja meillä on hyvänä selkänojana myös hätäkeskuksen määräys.

Liekit syttyvät ja paiskon nuotion selkään kosteaa sammalta ja tuoreita kuusen oksia. Savu nousee paksuna patsaana suoraan puiden yläpuolelle. Metsäinen laakso alkaa nopeasti sinertää.

Verkkoyhteys hätäkeskukseen toimii enää vain pätkien.

Puhelimessa oleva kaveri joutuu selvittämään tilannetta pieninä palasina ja etsimään parempaa kenttää kävelemällä rinnettä edestakaisin.

Lyhyiden puheluiden aikana käydään läpi kaikki lähistön purot ja näkyvissä olevat tunturien huiput. Päivystäjä kertoo myös, että mönkijän käytöstä on luovuttu ja että apuun on hälytetty helikopteri.

Kaveri on onnistunut lataamaan yskivien yhteyksien välissä puhelimeensa maksullisen karttaohjelman, jonka avulla hän saa selville paikan koordinaatit. Hän kertoo tiedon myös päivystäjälle.

Pelastushelikopteri Aslak ilmestyy kuusikon yläpuolelle ja antaa ohjeet.

Pelastushelikopteri Aslak ilmestyy kuusikon yläpuolelle ja antaa ohjeet.

Kopteri tulee

Nyt vain odotetaan. Ja pidetään yllä tulta.

Hätäkeskus tarvitsee lisää tietoja alueesta, sillä helikopterille pitää löytyä laskeutumispaikka, jonka sivut ovat 50 x 50 metriä.

Juoksen vartin verran kuusimetsässä turhaan, sillä puiden välistä ei löydy edes kymmentä metriä leveää aukkoa.

Tajuttomana maanneen kaverin muisti alkaa palailla pätkittäin ja hän vertyy sen verran, että pääsee könyämään rinteen ylös.

Mutta ei kaveri vielä missään teräkunnossa ole. Vaellus on hänen osaltaan varmasti ohi.

Hätänuotion ylläpito on hikistä puuhaa. Nuotion ympärillä on lähes aarin kokoinen sammaleton läiskä ja lähimmät kuuset hoippuvat puolialastomina, kun jostain kaukaa alkaa kuulua helikopterin ääni.

Ensimmäisestä puhelusta on kulunut aikaa yli kaksi tuntia.

Kopterin ääni voimistuu ja siinä vaiheessa tiedämme, että savu on paljastanut sijaintimme jo kaukaa. Tunturissa ei voi olla muita vastaavia savukoneita kuin oma nuotiomme.

Kuusikon yläpuolelle ilmestyy punainen helikopteri, jonka kyljestä erottuu nimi Aslak. Apu on tullut Sodankylästä asti.

Kopteri tekee yläpuolella pari kunniakierrosta. Toisella kerralla kopterista soitetaan ja kerrotaan, että meidän pitää siirtyä lähemmäs laskeutumispaikkaa.

– Kävelkää auringon suuntaan.

Potilas on kyydissä, mutta ensin pitää tarkistaa kone.

Potilas on kyydissä, mutta ensin pitää tarkistaa kone.

Varusteet jakoon

Helikopterista annetaan ohjeet, että lennolle mahtuu vain potilas tarpeellisten varusteiden kanssa. Rinkan voi ottaa mukaan, mutta koira jää metsään.

Rinkka on tyhjennettävä ruuista ja muista tarvikkeista. Makuupussi, makuualusta ja muut välineet, joille ei ole käyttöä sairaalassa tai kotimatkalla jäävät meille.

Helikopteri laskeutuu puolen kilometrin päähän suolle ja laakso räjähtää täyteen rähinää. Kun roottorit pysähtyvät, hiljaisuuteen voi melkein nojata.

Laskeudumme rinnettä hitaasti ja joudumme pitämään taukoja muutaman kymmenen metrin välein, sillä potilaalla ei ole voimia kävellä.

Edestä alkaa kuulua huhuilua. Kaksi punapukuista miestä sukeltaa eteemme puiden ja pensaiden keskeltä. Miehet nappaavat veljeä käsipuolesta.

Saamme kuulla, että yritys lentää paikalle onnistui vasta kolmannella. Rajavartiolaitoksen helikopteri oli pois pelistä ja sen jälkeen hälytys ohjautui Sodankylään.

Ongelmia oli sielläkin. Lapin Pelastushelikopterin Tuki ry:n toisessa koneessa oli vika ja ilmaan päästiin vanhemmalla kulkuneuvolla. Mutta ihan sama, pääasia, että apu tuli.

– Kuulostaa Tialta, sanoo toinen miehistä, kun kerron mitä on tapahtunut.

Tämän naisen nimen olen kuullut ennenkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matka terveyskeskukseen on alkamassa.

Hyvää vaellusta

Pelastajat eivät viivyttele suolla pitkään.

Potilas istutetaan kopteriin rinkan kanssa, lentäjä tutkii hetken konetta ja kiipeää ohjaamoon. Hoitajat toivottavat ”hyvää vaellusta” ja kone nousee pimenevälle taivaalle.

Kopterin nokka kääntyy kohti Ivaloa ja terveyskeskusta.

Me nousemme takaisin rinteeseen varusteiden luo. Retken palikat on pakko jakaa uudelleen. Edessä on monta retkipäivää ja hikipisaraa. Ja ylimääräistä kantamista vaelluksen alkupäähän, kun kaikki painaa muutenkin liikaa.

Koira vaikuttaa alakuloiselta ja käpertyy nukkumaan kelon alle. Yöllä alkaa sataa vettä, mutta koira ei nouse kertaakaan ylös makuupaikaltaan.

PS. Potilas pääsi terveyskeskuksesta seuraavana aamuna ja matka jatkui kotiin tarkempiin tutkimuksiin. Diagnoosina ohimenevä aivoverenkiertohäiriö. TIA kävi kylässä.

”Kohtaus erämaassa” julkaistiin Erän numerossa 6/2015.

Seuraava aamu valkeni sateisena ja harmaana. Hätänuotiosta jäi ympäristöön selkeä jälki.

Seuraava aamu valkeni sateisena ja harmaana. Hätänuotiosta jäi ympäristöön selkeä jälki.

Toimi oikein!

Mikäli ihmiselle tulee tukos tai verenvuoto aivojen verisuonistoon, aiheuttaa se aivoverenkierron häiriön, joka voi johtaa aivohalvaukseen. Tila voi hetkessä johtaa hengenvaaralliseen tilaan.

Oireiden tunnistaminen ja varhainen hoitoon hakeutuminen on tärkeää.

Oireina voi olla

  1. Toispuoleinen jalan tai käden voimattomuus ja tunnottomuus.
  2. Vaikeutunut puhe- ja näkökyky.
  3. Huimaus, pahoinvointi, nielemisvaikeudet ja päänsärky.
  4. Tajunnan tason muutokset.

Tunnista oireet.

  1. Soita heti hätänumeroon 112.
  2. Rauhoita autettavaa ja aseta hänet lepoon.Jos autettava menettää tajuntansa, mutta hän hengittää normaalisti, aseta hänet kylkiasentoon.
  3. Jos autettava menee elottomaksi, aloita painelu-puhalluselvytys, rytmillä 30 painelua ja 2 puhallusta.
    Lähde: Punainen Risti

Mikä Aslak?

Pelastushelikopteri Aslakin toimintaa ylläpitää Lapin Pelastushelikopterin Tuki ry.

Aatteellisen, voittoa tavoittelemattoman tukiyhdistyksen toiminnan tavoitteena on turvata pelastushelikopteripalvelujen saatavuus Lapin asukkaille ja Lapissa vieraileville matkailijoille.

Aslakin tukikohta on Sodankylässä. Keskeisellä sijainnilla turvataan pelastushelikopteripalvelujen nopea saatavuus Lapissa.

Aslak sammuttaa, etsii, pelastaa ja ensihoitaa. Ensihoitoon perehtynyt lääkäri sekä avustava henkilöstö osallistuvat hätäkeskuksen 112 kutsusta hälytystehtäville, joissa tarvitaan kiireellistä ensihoitoa.

Pelastushelikopteritukikohdan yhteydessä toimii lääkäriasema Aslak, jossa ”lentävät lääkärit” työskentelevät hälytyksien väliaikoina tarjoten väestölle terveydenhuollon palveluita.

Aslakin toimintaa voi tukea liittymällä jäseneksi tai kannatusjäseneksi tai ostamalla tukiyhdistyksen tuotteita verkosta.

Toiminnan rahoitus perustuu kokonaan yhdistyksen omaan varainhankintaan.

Lähde: Aslakin verkkosivut