Jokihelmisimpukka on kohteena filosofian maisteri Jouni Salosen akvaattisten tieteiden väitöskirjassa, joka tarkistetaan Jyväskylän yliopistossa huhtikuun lopussa.

Väitöskirjan mukaan jokihelmisimpukan eli raakun kannat taantuivat voimakkaasti 1900-luvulla, eikä niitä ole monista suojelu- ja ennallistamistoimenpiteistä huolimatta saatu kasvamaan.

Suojelua vaikeuttaa lajin monimutkainen elinkierto. Nuoruusvaiheessa raakku elää lähes vuoden ajan loisena, glokidium-toukkana lohikalan kiduksella.

Yleinen oletus on ollut, että sekä lohi että taimen soveltuvat tasavertaisesti raakuntoukan isäntäkalaksi. Väitöstutkimuksessa Salonen havaitsi, että erityisesti entisissä lohijoissa, kuten Iijoen Livojoessa elävien raakkujen toukkien loisinta onnistuu selvästi paremmin lohessa kuin taimenessa.

– Tämä on raakun suojelu kannalta merkittävä havainto, sillä voimalaitospatojen vuoksi lohen nousu moniin entisiin lohijokiin on nykyään estynyt. Kun vielä voimalaitosyhtiöiden suorittamiin kompensaatioistutuksiin on käytetty vain taimenta, raakkupopulaatioilta on käytännössä puuttunut niiden loisvaiheessaan tarvitsema isäntäkala kokonaan.

– Lohisidonnaisten simpukkapopulaatioiden pelastaminen vaatiikin siis ennen kaikkea niiden alkuperäisen isäntäkalan, Itämeren lohen palauttamisen jokiin, Salonen ehdottaa.

Jouni Salosen mukaan taimenet eivät sovi entisillä lohialueilla elävien raakkujen isäntäkalaksi.

Jouni Salosen mukaan taimenet eivät sovi entisillä lohialueilla elävien raakkujen isäntäkalaksi.

Toisille kelpaa vain taimen

Suurten jokien lohisidonnaisten raakkujen lisäksi yläjuoksujen pienehköiltä sivupuroilta löytyi jokihelmisimpukkapopulaatioita, jotka pystyvät käyttämään isäntäkalanaan vain taimenta.

Isäntäkalan lajin lisäksi myös isäntäkalan populaatiolla näyttää olevan merkitystä raakun toukkien loisinnan onnistumiseen.

– Erityisesti syrjäisten sivupurojen raakkupopulaatiot voivat olla geneettisesti sopeutuneita käyttämään isäntäkalanaan parhaiten oman puronsa paikallista taimenkantaa.

Salosen mukaan tulokset korostovat alkuperäisten lohikalakantojen suojelun merkitystä myös raakun kannalta. Simpukat eivät pysty hyödyntämään vieraista kannoista lähtöisin olevia istutuskaloja isäntänään yhtä hyvin kuin joen alkuperäistä omaa kantaa.

Suomeen istutettu puronieriä ei väitöstutkimuksen mukaan sovellu lainkaan suomalaisten raakkupopulaatioiden isäntäkalaksi.

Helpompi tutkimustapa

Salosen väitöstutkimuksessa kehitettiin myös uusi menetelmä vielä tuntemattomien raakkupopulaatioiden etsimiseen.

– Keväällä- alkukesällä, kun edellisenä syksynä kaloihin tarttuneet raakuntoukat ovat kasvaneet riittävän suuriksi, ne pystytään havaitsemaan kalojen kiduksilta paljain silmin.

Salosen mukaan raakun esiintymistä joissa ja puroissa voidaan kartoittaa lohikalojen pyynnin ja niiden välittömän silmämääräisen tarkastelun avulla. Ja kun kalat pyydetään sähkökalastuslaitteella, kalat voidaan palauttaa jokeen tutkimuksen jälkeen.

– Tutkimustulokset ovat rohkaisevia, sillä jo menetelmän ensikokeilu Iijoen vesistöalueella paljasti kolme aiemmin tuntematonta raakkupopulaatiota.