Kyseistä paikkakuntalaista ei tosiasiassa tapahtumapaikalla näkynyt, faktat vääntyivät jutussa fiktioksi ja aiheen tiedotuksellinen arvo hautautui turistien typeryyden pilkkaamisen ja yleisen nettiraivon alle.

Pyynnöstä kerron nyt, mitä todella tapahtui.

– – – –

Enteellisillä sanoillaan Pikkutyttö vahvisti polveutuvansa Lapin viimeisistä tietäjistä. Kenesjärveltä oli kuljettu vasta kilometri tai kaksi, kun lapsi puhisi 15-vuotiaan kiukulla.

– Minä sanoin haluavani nähdä Kevon kanjonin, en kävellä sinne. Nähdä, helikopterista tai lentokoneesta!

Puhina oli helppo ymmärtää. Pikkutyttö oli ensi kertaa vaellushommissa, lämmintä oli liki 30 astetta ja rinkka painoi selässä. Mäkärää ja muuta lentäväistä oli ilma sakeana, joten myrkyt oli voideltu iholle jo tien laidassa.

Reissuun lähdettiin porukan kuntoon ja metsäilykokemukseen nähden aivan realistisin suunnitelmin: Kevon reitti, 63 km osittain hyvinkin takkuista maastoa oli tarkoitus kulkea 10–15 kilometrin siivuina ja yöpyä välillä neljä yötä.

Yöpyminen luonnonpuistoalueella on rajattu reitin varren leiriytymispaikoille ja kämppiä on reitin eteläosassa yksi. Teltat ja muu asiallinen perusvarustus oli siis pakattu mukaan. Siitä huolimatta rinkat pysyivät 10–15-kiloisina eli kohtuullisen painoisina, koska keli oli lämmin.

Ensimmäisenä iltana kuljimme kymmenen kilometrin matkan kammille (Tapiola Goahti). Vastaan tuli muutamia kulkijoita, shortsiasuisia sauvakävelijöitä ja sääskitakkeihin pukeutuneita maastonvärisiä. Kuumuutta valiteltiin ja mäkäriä, puolin ja toisin.

Taukoja ei illansuussa juuri viitsinyt pitää, koska ötökkää tunki silmiin ja suuhun heti jarruttaessa. Ensimmäinen kahlaamo oli hyinen, vuolasvirtainen ja reittä syvä – ainakin persjalkaiselle lappilaisnaiselle – mutta kaikki hoitivat ylityksen tyylikkäästi.

Kammilla Pikkutyttö arveli, että ”Äiti sää näytät ihan kauheelta.”

Mitä haittaa puremista?

Teini-ikäisen suusta tämä kuulosti hyvinkin tavanomaiselta keskustelunavaukselta, mutta pyysin kuitenkin valokuvaamaan itseni nähdäkseni mistä puhutaan, peiliä ei sattunut mukaan.

Piponrajaa myöten ohimot ja korvantakuset oli syöty violeteille pilkuille ja myös kaulassa olleen putkihuivin alle oli menty. Kuivunutta verta ja mäkäränraatoja oli pitkin poskia.

Olin kävellessä välillä hieraissut hikisiä ohimoita ja huomannut sormien vereentyvän, mutta en kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Mitäpä haittaa mäkäränpuremista muka on? Eivät kutise, eivät juuri tunnu, en ole allerginen niille tai muillekaan eläimille.

Vuosikymmenten aikana erilaisissa Pohjoisen pöpeliköissä puremia on tullut luvuton määrä ilman minkäänlaista haittaa, kun ohimenevää esteettisen arvon alenemaa ei lasketa.

Myös sukan ja lahkeen välinen parin, kolmen tuuman levyinen paljas ihoalue oli huolella syöty ja olkavarsien takaosissa oli kämmenen laajuiset purema-alueet. Muualla ei puremia ollut, paljaita ihoalueita ei edellä mainittujen lisäksi ollutkaan muualla kuin käsivarsissa.

Pitkähihaisten käyttö tuntui sääolosuhteet huomioiden tuossa vaiheessa hulluttelulta.

Vävy viritti tulet, Esikoinen laittoi pastat ja minä pystytin teltan joen rantatöyrään hiekkaiselle laelle. Ilta-aurinko paistoi ja joen vesi oli kylmää ja ihanaa. Syönnin päälle perinteistä tyhjännauramista teltassa ja nukkumaan.

Pientä päänsärkyä

Yöllä jäähtyi sen verran, että makuupussin päältä piti mönkiä sen sisään, mutta aurinkoiseen aamuun herättiin hyvin nukkuneina.

Vävy oli jo tulistelemassa ja kertoi tavanneensa pari kulkijaakin. Turvonneita silmiäni naureskeltiin ja tulevaa satojen portaiden nousua hirviteltiin. Olo oli silmien turvotuksen aiheuttamaa kiristyksen tunnetta ja pientä päänsärkyä lukuun ottamatta aivan hyvä.

Koska turvotus näytti liittyvän mäkäränpuremiin, otin silti varalla mukana olleen antihistamiinitabletin.

Liikkeelle päästiin ja portaat kärsittiin yhdessä. Punanaamaisina kymmenen lepotauon jälkeen pääsimme tyttöjen kanssa niiden yläpäähän, jossa tuulenraikas ja eloisa Vävy jo istuikin valokuvailemassa maisemia.

Seuraavat kilometrit olivat mukavan vaihtelevia. Paljakoilla oli paikoin pientä tuulenvirettäkin, mutta kuumaa ja hyönteisiä riitti.

Taukokodalla piti pestä hiet välillä pois, samoin jälleen verijuovaiset olkavarsien ja nilkkojen purema-alueet. Ohimot ja posket olin suojannut huivilla, koska arvelin että silmien turvotus voisi koitua haitalliseksi, jos se pahenisi. Muuten en edelleenkään osannut olla puremista huolissani.

Kota oli mustan huopakatteensa vuoksi kuuma, mutta vähissä vaatteissa siellä jaksoi olla – verenimijät eivät päässeet kotaan. Esikoinen toi vadissa pesuvettä, jolla liottelin veren pois.

Lounas syötiin ja sen päälle otettiin kodan penkeillä makoisat päiväunet.

Tapasimme kulkijapariskunnan, joka oli matkalla samaan suuntaan kuin me. Rouva kertoi kulkeneensa reitin 40 vuoden aikana 10–20 kertaa, mutta räkkää ei ollut koskaan aiemmin ollut näin paljoa.

He aikoivat mäkärien takia kulkea reissunsa suunniteltua nopeammin ja samansuuntaisia puheita kuului myös joiltakin muilta vastaantulijoilta. Mäkärärunsauden syyksi arveltiin kylmän alkukesän jälkeistä äkkilämmintä, jolloin kaikki ötökät olivat kypsyneet yhtäaikaisesti.

Tukkoinen olo

Iltapäivällä jatkettiin. Olo alkoi tuntua jotenkin tukkoiselta, muutenkin kuin kuumuuden vuoksi. Kävellessä kompastelin herkästi ja kulku hidastui.

Kahlaamot tuntuivat kaikkien mielestä sietämättömiltä: kenkien riisuminen ja vastarannalla uudelleen pukeminen rantapajukossa inisevien kaksisiipisten seassa vaati ankaraa mielenlujuutta. Toisaalta, hikiset ja kirvelevät jalat huusivat hurraata viileässä vedessä.

Leiripaikalla (Roajášjávri ) olo oli perin nuutunut. Tarjottu kova teekään ei oikein maistunut ja Pikkutyttö tuputti herkullista sikanautaunelmaa heikoin tuloksin.

Yöllä nousi kuume kovaa ja korkealle, heräilin vilunpuistatuksiin ja söin kuumelääkettä. Päätä särki. Puin villakerraston ja -sukat, myöhemmin vielä yhden vaatekerroksen.

Aamulla silmäluomet olivat jo näköä haittaavan turvoksissa.

Teltan oviaukossa vilahteli tuttuja ja vieraampia naamoja. Naamoista kuului puhetta, jonka tulkitsin siten, ettei vaellusta ollut jatkaminen. Itsestänikin tuntui, että tässäpä se maallinen vaellus nyt sitten oli.

Ihmettelin, kuinka lyhyessä ajassa sitä pääseekään näennäisen hallitusta arkielämän ympäristöstä mahdottomaan tilanteeseen keskelle erämaata. Varmaan tuttua pohdintaa monelle, osa eräilyn viehätystä.

Puolestani tehtiin päätös, jonka epäillen hyväksyin. Aikoivat soittaa paikalle pelastushelikopterin minua noutamaan.

Epäilin sekä soittamista että kopterin tuloa: matkapuhelimen kenttää oli edellispäivänä löytynyt vain heikkona parilta korkeammalta laelta ja kopterin pääsy louhikkoiseen kanjoniin epäilytti vielä enemmän.

Toiseksi vaihtoehdoksi olisi jäänyt teltassa makoilu ja odottelu, josko vointi paranisi. Toisaalta se saattaisi myös paheta, vaikka uusia puremia ei teltassa tullutkaan. Ruokaa olisi useammankin ylimääräisen päivän tarpeisiin, mutta muuten odottaminen ei välttämättä parantaisi vaellusedellytyksiäni.

Pelastajat taivaalta

Pikkutyttö lähti kiipeilemään rinteitä ja etsimään kenttää hätäpuhelua varten. Puolessa tunnissa sitä ei löytynyt, mutta Esikoinen ja Vävy päättivät lähteä eteenpäin ja soittaa apua heti kun puhelinta voisi käyttää. Myös muut paikalla leireilleet lupasivat soittaa, kun kenttä löytyisi.

Jäimme Pikkutytön kanssa telttaan. Päivä oli kuuma kuin eilinen, lapsi toi vettä ja minä join.

Muutaman seuraavan tunnin aikana nostimme vielä teltan varjoon, se oli vaivatonta koska Kevon leiripaikoilla on lavat, joille teltat pystytetään. Syyt siihen lienevät sekä maan suojaaminen retkeilyn aiheuttamalta kulumiselta että kiviset leiripaikat. Loppuaika meni horroksessa.

Iltapäivän mittaan pelastus tuli, kuin kohtauksena elokuvasta.

Kaksi torkkujaa havahtuu ääneen: ”Onko tuo helikopteri? On se! Äkkiä huitomaan!” Tyttö heilutti pihalla sinistä makuualustaa. Itse kasasin itseäni ja kamppeita sisällä teltassa. ”Se menee ohi, ei nähnyt…Ei, nyt se kääntyy!”

Vakaasti laskeutui Rajavartiolaitoksen kopteri louhikkoon. Avaruusmies ja hoitajatar tulivat kohti. Vaihdettiin kuulumiset voinnista, kuumeeksi mitattiin buranoista huolimatta vielä 38,7 ja lapsikin luvattiin ottaa kyytiin.

Kiittelivät makuualustalla vilkuttelua, paikka oli kuulemma ollut vaikea löytää. Tipan laitto ja muu hienostelu päätettiin jättää sisätiloihin, hoitajankin mielestä mäkäräpilvessä oli mahdotonta toimittaa tehtäviä.

Kopterissa lapsi katseli valppaasti maisemia ja minä luin lapsen ajatuksia, muistaen parin päivän takaiset puheet.

Kortisonia suoneen

Utsjoella sain kortisonia suoneen ja aiheellista kauhistelua; mäkäränpuremia oli kasvojen, olkavarsien ja nilkkojen alueella yhteensä varmaankin tuhat.

Ambulanssissa hengittelin vielä adrenaliiniakin, koska keuhkoista kuultiin vinkunoita, vaikka itse en ollut hengenahdistusoiretta aistinut. Ivalon terveyskeskuksessa tuli lisää kortisonia ja ruokakin alkoi maistua.

Väki oli ystävällistä, huumorintajuista ja ammattitaitoista sairaankuljetuksen ja -hoidon kaikissa vaiheissa, kiitos heille!

Kuume laski muutamassa tunnissa kortisonin aloituksesta ja seuraavana aamuna käppäilimme jo rinkat selässä terveyskeskuksesta tien varteen, jonne pian ajoivat 40 kilometriä Sulaojalle pikamarssineet Esikoinen ja Vävy, nyt jo vähemmän freeseinä.

Loppu hyvin, mutta mikä meni pieleen?

Olennainen virhe oli se, että en osannut pitää mäkäränpuremia vaarallisina enkä siksi suojautunut kyllin hyvin.

Mäkärän myrkky on nisäkkäille toksinen aine ja myöhemmin luin aiheesta ihotautilääkärin kommenttina, että tämmöisessä tapauksessa kyseessä on lähinnä myrkkyreaktio, ei allergia, eikä antihistamiinista ole siksi apua.

Kortisonia ei ollut mukana, koska kyy ei Kevon korkeudella tiettävästi asusta eikä kenelläkään meistä ole hyönteisallergioita (seuraavalla reissulla kortisonia jo olikin, varalta.). Karkotteita oli, mutta hyöty jäi rajalliseksi ja hikoilu laimensi myrkyt iholta nopeasti.

Kummallista on, että puremia tuli samalla tavoin vaatetetusta neljän hengen porukasta ylivoimaisesti eniten minulle.

Vävyä purtiin hyvin vähän. Tytöillä oli myös sääskenpuremia, minulla niitä ei ollut yhtäkään. Kai meistä sitten erittyi eri tavoin hyönteisiä kiinnostavia aromeja.

Apu tulee tarvittaessa

Toinen oppi reissulta on myönteinen: arkielämässä itse selviytymään tottuneelle on hienoa huomata, että oman väen lisäksi myös tuntemattomat vaeltajat ja julkinen pelastus- ja terveydenhuoltosysteemi tulevat hätiin, kun tarve on suuri.

Aiheesta kirjoittanut iltapäivälehti sai mehevän jutun keksimällä kauttaaltaan pureksitun, toppiin pukeutuneen etelän bimbon, mutta varsinainen tiedonvälitys jätettiin pois.

Toivottavasti kuitenkin tästä faabelista jää lukijalle viesti: mäkäränpuremia voi tulla suhteellisen pienillekin ihoalueille niin paljon, että terve aikuinen saa myrkkyreaktion ja sairastuu.

PS. Elokuun lopussa tapasin läntisillä tuntureilla naisen, joka oli nuorena tyttönä vaeltanut yksin(!) Haltilla ja saanut myös niin paljon mäkäränpuremia, että silmät olivat turvonneet pahasti.

Hädissään, mutta neuvokkaana tyttönä hän oli syönyt mukanaan olleen kyypakkauksen, kortisonia siis, ja toipunut kulkemiskuntoon. Ei siis aivan harvinaista, mutta harvoin kuultua.