Kun ahventa narrataan, on syksyn, talven ja vielä myöhäisen keväänkin kuluessa pieni kaunista. Vesien lämmetessä muuttuu tahti – ahven alkaa hamuta vieheitä, jotka eivät meinaa sen suuhun sopia.

Kun kutu on ohi, sukeutuu tu­tusta nirsosta raitapaidasta ahnas peto, joka lämpene­vän veden myötä ottaa kai­ken irti näillä leveysasteilla niin kovin lyhyeksi jäävästä kasvukaudesta.

Kun nämä kaikkiruokaiset veijarit tank­kaavat, kannattaa tarjolle tuoda tuhtia ma­hantäytettä. Ison kesäahvenen yltyvälle ruo­kahalulle oikeutta tekevän uistinarsenaalin keskikoko saattaakin selvästi poiketa perin­teisesti totutusta.

Kiihkeät kesäsesongit 

Koska hyppäys mädistä pulleille apporamam­moille tarjoiltavasta mormyskasta potraa sa­lakkaa vastaavaan vieheeseen on nopea ja jyrk­kä, lipsahtaa kesän ensimmäinen todellinen sesonkihuippu järvillä juhannuksen aikoihin helposti ohi.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että se on yksi parhaista jaksoista tavoittaa tavallisesti syvissä vesissä viihtyvät ennätysko­koiset ahvenet suhteellisen matalilta rannoilta ja karikoiden liepeiltä.

Kudun jälkeistä hurjaa nälkää korkeintaan hieman viivästyttää joinakin vuosina suhteel­lisen viileällä tasolla viipyvä alkukesän vesi.

Heinäkuulla vedet viimeistään lämpiävät. Silloin kannattaa erityisesti tarkkailla tuu­lenalaisia rantoja. Varsinkin loppukuun hel­teillä voi isojen ahventen toimeliaisuus jatkua pimeään saakka ja ajoparvi usein ahdistaa saa­liinsa aivan rantakiville saakka. Pintauistimet ovat silloin kovaa valuuttaa.

Vaappuakaan ei pidä unohtaa. Varsinkin niu­koissa valaistusoloissa sen tuottama viesti kyl­kiviivaan saattaa olla otin ratkaiseva tekijä.

Jos haluaa välttämättä tarjota lippaa, on syytä valita pakin isoin malli. Vibraxin vitosel­lakin olen ahvenia koukuttanut, mutta hieman työläs uitettava näin iso lippa kiistämättä on.

Jättilipan kyky pyörittää siima kierteelle on sitten jo ihan oma lukunsa

Elokuun kypsyessä ahvenet alkavat viihtyä jo hieman syvemmällä, mutta pienet ajoparvet tekevät edelleen ratsioita matalikoille. Tällaista rosvoporukkaa ei yleensä iskuhaluttomuuden kirous vaivaa.

Pintauistinjuhlat jatkuvat. Jopa syvän päällä tapahtuvasta ajosta voi napata hienon saaliin.

Loppukuusta kalastuksen luonne kuitenkin muuttuu ratkaisevasti. Parvet liikkuvat vielä, ajoittain myös välivedessä saalistaen, mutta selvästi syvemmillä alueilla.

Jigi kalastaa edel­leen, mutta erityisesti kyntensä näyttää syvälle saateltu voimakasliikkeinen räminävaappu.

Ja sitten, kuin varkain, huomaat apporoiden painuneen syksyisiin kokoontumisiinsa. On taas aika vaihtaa vieheet ja taktiikka olosuh­teita vastaavaksi.

Isolla isoja

Viime vuodet ovat ilahduttavasti kaunistaneet ahventilastoani. Yksi syy siihen on epäilemättä ollut pitkät ja lämpimät kesät, joiden myötä ahvenkannat ovat pulskistuneet ennätyskun­toon.

Jotkin uusista tavoista tarjota käytössä jo tutuksi tulleita uistinmalleja ahvenelle ovat lisäksi selkeästi lunastaneet sen, mitä ensim­mäiset kokeilut lupasivat.

Käyttöön on myös tullut vieheuutuuksia, joita kenenkään vaka­vissaan isoa ahventa tavoittelevan ei ole syytä ohittaa.

Erityisesti olen huomannut, että kesäahve­nelle tarjotun uistimen koon kasvattaminen on lisännyt todennäköisyyttä koukuttaa kunnon kyrmyniska tavallisen paistikarkean ohessa.

Seuraavassa esittelen muutamia kalavesiltä kerättyjä kokemuksia ennakkoluulottomien kokeilujen innoittajiksi.

Magnumahventa popperilla

Yhdeksäs elokuuta 2008 pääsin illansuussa kiirettä karkuun tutuille vesille, joita on tullut vuosia kalastettua kelillä kuin kelillä. Olosuh­teet näyttivät suosivan tavoitettani hankkia herkulliset ahvenfileet popperilla.

Ensimmäinen kierros tutulla selkäkarilla jäi kuitenkin täysin kalattomaksi. Katsoin par­haaksi kalibroida popperin ottavuutta ran­tahauilla, jotka poikkeuksetta riemumielin osallistuvat tähän toimenpiteeseen.

Useita hutitärppejä myöhemmin alkoi jo tuntua sil­tä, että soudun vahvistama hauislihas voisi jäädä tämänkin reissun parhaaksi anniksi.

Päätin panostaa sillä kertaa vahvimpaan osaamiseeni, soutamiseen ja suunnistin ka­rikon kautta paluumatkalle.

Jotta edes teo­reettinen mahdollisuus kalan saamiseen olisi säilynyt, heitin 7-senttisen Skitter Popin pit­källe perään roikkumaan. Ei tärppiäkään, en­kä tuolloin oikein vakavissani odottanutkaan, että ilmeettömästi raahattua pinturia yksikään eväkäs sortuisi tavoittelemaan.

Matalikon tarkkaa sijaintia arvuutellen nou­sin pudottamaan ankkuria. Olin vasta puoli­matkassa keulaan, kun tuhtoa vasten jätetty vapa lähti hilautumaan perää kohti. Salamana syöksyin hiilikuituun kiinni, illan toistaiseksi ainoa tartutus oli sentään kyseessä.

Nopea pään puistelu loi välittömästi mie­likuvan ahvenen täryytyksestä, mutta ei kai millään ahvenalla voinut olla tuollaista mas­saa!

Vanhaan kokemukseen pohjautuva pika-analyysi luokitteli rimpuilijan standardikoon hauenpulikaksi. Pettyneenä hinasin oletetun harmihauen tuota pikaa veneen tuntumaan.

Kolme metriä veneen laidasta vastapeluri iski jarrut päälle. Näin, että pinnassa pyöräh­tävä kylki olikin vihreä ja raidallinen.

Pitelin yllättäen siiman päässä kyrmyä, jollaista en ollut aiemmin vesillä nähnyt. Leukaperissä äsken kierrellyt kireä kuumottelu jäätyi äkisti kylmäksi ringiksi persausten seutuun.

Menköön haaviin saakka valitulla perään antamattomalla linjalla, välähti mielessä. Se oli hyvä päätös, sillä vasta jälkikäteen huo­masin, että aiemmin koskitaimenen pyynnin yhteydessä tästä popperista oli väkäset pu­ristettu pois. Pienikin löysä, ja peli olisi ollut pelattu.

Ahvenen kyky irrottaa uistin nopeal­la päänlyönnillä on tosiaan tehokkuudessaan vailla vertaa. Pahaa teki edes ajatella, minkälaiset paina­jaisen ainekset tämän kalan karkuutus olisi tarjonnut.

Ahven näytti isolta. Mikä parasta, se näytti yhtä muhkealta vielä seuraavanakin päivä­nä. Marketin vaaka vahvisti visuaalisen vai­kutelman, näyttämällä kalan painoksi 1360 grammaa.

Liekö tämä toistaiseksi isoin popperilla saa­tu ahven Suomessa?

Myöhemmät kokemukset ovat vahvistaneet, että rantavesissä uistimena vedetty popperi on sittenkin kerrassaan tehokas ahvenuistin.

Pintajigi tulee sittenkin!

Erä-lehden numerossa 7/2011 ollut artikkelini ahvenen pintajigauksesta ei juuri keskustelua herättänyt. Muutama kaveri kuitenkin suos­tui pienen painostuksen jälkeen lajia kokeile­maan.

Palaute on toistuvasti ollut häkeltynyttä, tyyliin ”… menin seuraavana aamuna uimaran­nalle ja sain kahdeksan ahventa peräkkäisillä heitoilla” tai, että ”ainoa, mikä tällä reissulla toimi, oli sittenkin tuo pintajigi.”

Olin aloittanut kokeilut pienehköillä finess-tyyppisillä jigeillä. Sitten velipoika kysäisi, että miksi en käyttänyt Pro Shad 10 -jigiä pinturi­na, kun se niin hyvin toimi jiginäkin.

Olisi pitänyt! Tämä kävi kerrasta selväksi, kun kaverin ennakkoluulottomasti uittaman Pro Shadin paikkeilla kuohahti hämärissä oikein kunnolla.

Hirmuinen ahvenen maha pyörähti näkyviin muutaman kerran punai­set evät valkoista vasten välkkyen. Sitten ti­lanne oli ohi.

Edeltäneen kuhastustuokion jäljiltä jarru oli jäänyt luvattoman tiukalle. Mikä harmi, sillä kala oli todella iso. Se kala meni, mutta iso shad-jigi oli lunastanut paikkansa ahvenen pintajigauksen ykköstyökaluna.

Lisätestaus paljasti, että Pro Shad 10 nousee pienessäkin nopeudessa pintaliirtoon. Laajas­ta kylkipinnasta johtuen jopa sen soutaminen pintakalvossa onnistuu.

Jatkokokeilut kertoivat, että toisinaan iso­profiilinen pinturi on ainoa toimiva ratkaisu.

Niinpä, jos pienellä finess-tyyppisellä jigillä ko­luttu varma matalikko ei anna tärppejä, vaihda reilusti isompaan malliin ennen paikan vaih­toa. Viehevaihto voi innostaa poolissa lymyävät ärjyn kokoluokan kyrmyniskat, joille aiemmin tarjottu kevyteväs ei ollut riittävä sytyke.

Yksi ongelma kuitenkin ilmeni. Näin isoa jigiä ei mottinenkaan ahven yleensä imaise kertakulauksella vaan apporalle tyypillisellä tavalla hamuten jigin peräpää edellä kitaansa ja nielaisten sen sitten 2–3 vaiheessa. Tämän voi helposti todeta vaikka mökkilaiturin pääs­sä kokeilemalla.

En siis tee vastaiskua heti otin havaitessani, vaan lasken vavan kärjen pieneksi jännittä­väksi hetkeksi. Varmempi, joskin mielestäni vähemmän urheilullinen tapa, on varustaa jigi pienellä lisäkoukulla.

Heittäen tai vetämällä

Iso shad -tyyppinen jigi on trofeeahvenen met­sästäjän varma valinta, joka kelpaa uisteltuna tai heitettynä. Pään painotusta vaihtelemalla sen voi tarjoilla kaikille syvyyksille, ominai­suus joka tekee jigistä yleensäkin ylivertaisen.

Oma ykköseni on jo pitkään ollut Storm Pro Shad 10. Kesän 2011 isoin sillä saatu ahven oli moottorivedosta iskenyt reilusti yli 900 gram­man jukuri.

Kausi 2012 alkoi kuitenkin aivan hulvatto­missa merkeissä. Opastin järvellä muutamaa kaveria pian juhannuksen jälkeen.

Päivän ku­luessa saimme hienoja ahvenia ja muutamaa raskassarjalaistakin oli päästy pitelemään. Loppuhuipennusta kaavailin matalahkon lahden suulle, johon tuuli jo pidempään oli pakannut lämpenevää pintavettä.

Reissumme ajoitus lienee osunut nappiin ja se kruunattiin haavimalla onnelliselle saa­mamiehelle körmy, joka virallisessa vaa’assa painoi 1,316 kiloa. Pituutta pienokaisella oli 48 senttiä.

Pari päivää myöhemmin ehdin tuskin aloit­taa vastaavan ottijigin pompottelun järven toi­sella laidalla, kun jo tärpistä arvasin omankin ahvenennätykseni saavan kyytiä.

Oli taas asiaa tutun kaupan kalavaa’alle, joka niiasi mukavat 1,568 kilon lukemat.

Kalakello kauas kuuluu

Jo pitkään on tiedetty räminävaappujen teho kuhan ja sen serkun ahvenen kalastuksessa. Myönnän olleeni hieman epäileväinen uusi­en ”ylitehoisten” rämistäjien tullessa mark­kinoille.

Parhaimmillaan ne saavat kuitenkin ahven­parven hullaantumaan ajoon aivan veneen vie­relle asti. Esimerkiksi Stromin Clack’n Rapilla tavoittaa kalat syvässäkin vedessä heittämällä tai uisteltuna tarjoiltuna. Se on kuin vellikello, joka houkuttelee uteliaat kalat laajalta alalta.

Tässäkin yhteydessä on pakko mainita ji­gihenkari, jonka uuteen tulemiseen Suomen markkinoilla vahvasti uskon. Useinkin niiden alkuperäinen jigiosa tosin kannattaa vaihtaa isompaan.