Kun ahventa narrataan, on syksyn, talven ja vielä myöhäisen keväänkin kuluessa pieni kaunista. Vesien lämmetessä muuttuu tahti ahven alkaa hamuta vieheitä, jotka eivät meinaa sen suuhun sopia.
Kun kutu on ohi, sukeutuu tutusta nirsosta raitapaidasta ahnas peto, joka lämpenevän veden myötä ottaa kaiken irti näillä leveysasteilla niin kovin lyhyeksi jäävästä kasvukaudesta.
Kun nämä kaikkiruokaiset veijarit tankkaavat, kannattaa tarjolle tuoda tuhtia mahantäytettä. Ison kesäahvenen yltyvälle ruokahalulle oikeutta tekevän uistinarsenaalin keskikoko saattaakin selvästi poiketa perinteisesti totutusta.
Kiihkeät kesäsesongit
Koska hyppäys mädistä pulleille apporamammoille tarjoiltavasta mormyskasta potraa salakkaa vastaavaan vieheeseen on nopea ja jyrkkä, lipsahtaa kesän ensimmäinen todellinen sesonkihuippu järvillä juhannuksen aikoihin helposti ohi.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että se on yksi parhaista jaksoista tavoittaa tavallisesti syvissä vesissä viihtyvät ennätyskokoiset ahvenet suhteellisen matalilta rannoilta ja karikoiden liepeiltä.
Kudun jälkeistä hurjaa nälkää korkeintaan hieman viivästyttää joinakin vuosina suhteellisen viileällä tasolla viipyvä alkukesän vesi.
Heinäkuulla vedet viimeistään lämpiävät. Silloin kannattaa erityisesti tarkkailla tuulenalaisia rantoja. Varsinkin loppukuun helteillä voi isojen ahventen toimeliaisuus jatkua pimeään saakka ja ajoparvi usein ahdistaa saaliinsa aivan rantakiville saakka. Pintauistimet ovat silloin kovaa valuuttaa.
Vaappuakaan ei pidä unohtaa. Varsinkin niukoissa valaistusoloissa sen tuottama viesti kylkiviivaan saattaa olla otin ratkaiseva tekijä.
Jos haluaa välttämättä tarjota lippaa, on syytä valita pakin isoin malli. Vibraxin vitosellakin olen ahvenia koukuttanut, mutta hieman työläs uitettava näin iso lippa kiistämättä on.
Jättilipan kyky pyörittää siima kierteelle on sitten jo ihan oma lukunsa
Elokuun kypsyessä ahvenet alkavat viihtyä jo hieman syvemmällä, mutta pienet ajoparvet tekevät edelleen ratsioita matalikoille. Tällaista rosvoporukkaa ei yleensä iskuhaluttomuuden kirous vaivaa.
Pintauistinjuhlat jatkuvat. Jopa syvän päällä tapahtuvasta ajosta voi napata hienon saaliin.
Loppukuusta kalastuksen luonne kuitenkin muuttuu ratkaisevasti. Parvet liikkuvat vielä, ajoittain myös välivedessä saalistaen, mutta selvästi syvemmillä alueilla.
Jigi kalastaa edelleen, mutta erityisesti kyntensä näyttää syvälle saateltu voimakasliikkeinen räminävaappu.
Ja sitten, kuin varkain, huomaat apporoiden painuneen syksyisiin kokoontumisiinsa. On taas aika vaihtaa vieheet ja taktiikka olosuhteita vastaavaksi.
Isolla isoja
Viime vuodet ovat ilahduttavasti kaunistaneet ahventilastoani. Yksi syy siihen on epäilemättä ollut pitkät ja lämpimät kesät, joiden myötä ahvenkannat ovat pulskistuneet ennätyskuntoon.
Jotkin uusista tavoista tarjota käytössä jo tutuksi tulleita uistinmalleja ahvenelle ovat lisäksi selkeästi lunastaneet sen, mitä ensimmäiset kokeilut lupasivat.
Käyttöön on myös tullut vieheuutuuksia, joita kenenkään vakavissaan isoa ahventa tavoittelevan ei ole syytä ohittaa.
Erityisesti olen huomannut, että kesäahvenelle tarjotun uistimen koon kasvattaminen on lisännyt todennäköisyyttä koukuttaa kunnon kyrmyniska tavallisen paistikarkean ohessa.
Seuraavassa esittelen muutamia kalavesiltä kerättyjä kokemuksia ennakkoluulottomien kokeilujen innoittajiksi.
Magnumahventa popperilla
Yhdeksäs elokuuta 2008 pääsin illansuussa kiirettä karkuun tutuille vesille, joita on tullut vuosia kalastettua kelillä kuin kelillä. Olosuhteet näyttivät suosivan tavoitettani hankkia herkulliset ahvenfileet popperilla.
Ensimmäinen kierros tutulla selkäkarilla jäi kuitenkin täysin kalattomaksi. Katsoin parhaaksi kalibroida popperin ottavuutta rantahauilla, jotka poikkeuksetta riemumielin osallistuvat tähän toimenpiteeseen.
Useita hutitärppejä myöhemmin alkoi jo tuntua siltä, että soudun vahvistama hauislihas voisi jäädä tämänkin reissun parhaaksi anniksi.
Päätin panostaa sillä kertaa vahvimpaan osaamiseeni, soutamiseen ja suunnistin karikon kautta paluumatkalle.
Jotta edes teoreettinen mahdollisuus kalan saamiseen olisi säilynyt, heitin 7-senttisen Skitter Popin pitkälle perään roikkumaan. Ei tärppiäkään, enkä tuolloin oikein vakavissani odottanutkaan, että ilmeettömästi raahattua pinturia yksikään eväkäs sortuisi tavoittelemaan.
Matalikon tarkkaa sijaintia arvuutellen nousin pudottamaan ankkuria. Olin vasta puolimatkassa keulaan, kun tuhtoa vasten jätetty vapa lähti hilautumaan perää kohti. Salamana syöksyin hiilikuituun kiinni, illan toistaiseksi ainoa tartutus oli sentään kyseessä.
Nopea pään puistelu loi välittömästi mielikuvan ahvenen täryytyksestä, mutta ei kai millään ahvenalla voinut olla tuollaista massaa!
Vanhaan kokemukseen pohjautuva pika-analyysi luokitteli rimpuilijan standardikoon hauenpulikaksi. Pettyneenä hinasin oletetun harmihauen tuota pikaa veneen tuntumaan.
Kolme metriä veneen laidasta vastapeluri iski jarrut päälle. Näin, että pinnassa pyörähtävä kylki olikin vihreä ja raidallinen.
Pitelin yllättäen siiman päässä kyrmyä, jollaista en ollut aiemmin vesillä nähnyt. Leukaperissä äsken kierrellyt kireä kuumottelu jäätyi äkisti kylmäksi ringiksi persausten seutuun.
Menköön haaviin saakka valitulla perään antamattomalla linjalla, välähti mielessä. Se oli hyvä päätös, sillä vasta jälkikäteen huomasin, että aiemmin koskitaimenen pyynnin yhteydessä tästä popperista oli väkäset puristettu pois. Pienikin löysä, ja peli olisi ollut pelattu.
Ahvenen kyky irrottaa uistin nopealla päänlyönnillä on tosiaan tehokkuudessaan vailla vertaa. Pahaa teki edes ajatella, minkälaiset painajaisen ainekset tämän kalan karkuutus olisi tarjonnut.
Ahven näytti isolta. Mikä parasta, se näytti yhtä muhkealta vielä seuraavanakin päivänä. Marketin vaaka vahvisti visuaalisen vaikutelman, näyttämällä kalan painoksi 1360 grammaa.
Liekö tämä toistaiseksi isoin popperilla saatu ahven Suomessa?
Myöhemmät kokemukset ovat vahvistaneet, että rantavesissä uistimena vedetty popperi on sittenkin kerrassaan tehokas ahvenuistin.
Pintajigi tulee sittenkin!
Erä-lehden numerossa 7/2011 ollut artikkelini ahvenen pintajigauksesta ei juuri keskustelua herättänyt. Muutama kaveri kuitenkin suostui pienen painostuksen jälkeen lajia kokeilemaan.
Palaute on toistuvasti ollut häkeltynyttä, tyyliin … menin seuraavana aamuna uimarannalle ja sain kahdeksan ahventa peräkkäisillä heitoilla tai, että ainoa, mikä tällä reissulla toimi, oli sittenkin tuo pintajigi.
Olin aloittanut kokeilut pienehköillä finess-tyyppisillä jigeillä. Sitten velipoika kysäisi, että miksi en käyttänyt Pro Shad 10 -jigiä pinturina, kun se niin hyvin toimi jiginäkin.
Olisi pitänyt! Tämä kävi kerrasta selväksi, kun kaverin ennakkoluulottomasti uittaman Pro Shadin paikkeilla kuohahti hämärissä oikein kunnolla.
Hirmuinen ahvenen maha pyörähti näkyviin muutaman kerran punaiset evät valkoista vasten välkkyen. Sitten tilanne oli ohi.
Edeltäneen kuhastustuokion jäljiltä jarru oli jäänyt luvattoman tiukalle. Mikä harmi, sillä kala oli todella iso. Se kala meni, mutta iso shad-jigi oli lunastanut paikkansa ahvenen pintajigauksen ykköstyökaluna.
Lisätestaus paljasti, että Pro Shad 10 nousee pienessäkin nopeudessa pintaliirtoon. Laajasta kylkipinnasta johtuen jopa sen soutaminen pintakalvossa onnistuu.
Jatkokokeilut kertoivat, että toisinaan isoprofiilinen pinturi on ainoa toimiva ratkaisu.
Niinpä, jos pienellä finess-tyyppisellä jigillä koluttu varma matalikko ei anna tärppejä, vaihda reilusti isompaan malliin ennen paikan vaihtoa. Viehevaihto voi innostaa poolissa lymyävät ärjyn kokoluokan kyrmyniskat, joille aiemmin tarjottu kevyteväs ei ollut riittävä sytyke.
Yksi ongelma kuitenkin ilmeni. Näin isoa jigiä ei mottinenkaan ahven yleensä imaise kertakulauksella vaan apporalle tyypillisellä tavalla hamuten jigin peräpää edellä kitaansa ja nielaisten sen sitten 23 vaiheessa. Tämän voi helposti todeta vaikka mökkilaiturin päässä kokeilemalla.
En siis tee vastaiskua heti otin havaitessani, vaan lasken vavan kärjen pieneksi jännittäväksi hetkeksi. Varmempi, joskin mielestäni vähemmän urheilullinen tapa, on varustaa jigi pienellä lisäkoukulla.
Heittäen tai vetämällä
Iso shad -tyyppinen jigi on trofeeahvenen metsästäjän varma valinta, joka kelpaa uisteltuna tai heitettynä. Pään painotusta vaihtelemalla sen voi tarjoilla kaikille syvyyksille, ominaisuus joka tekee jigistä yleensäkin ylivertaisen.
Oma ykköseni on jo pitkään ollut Storm Pro Shad 10. Kesän 2011 isoin sillä saatu ahven oli moottorivedosta iskenyt reilusti yli 900 gramman jukuri.
Kausi 2012 alkoi kuitenkin aivan hulvattomissa merkeissä. Opastin järvellä muutamaa kaveria pian juhannuksen jälkeen.
Päivän kuluessa saimme hienoja ahvenia ja muutamaa raskassarjalaistakin oli päästy pitelemään. Loppuhuipennusta kaavailin matalahkon lahden suulle, johon tuuli jo pidempään oli pakannut lämpenevää pintavettä.
Reissumme ajoitus lienee osunut nappiin ja se kruunattiin haavimalla onnelliselle saamamiehelle körmy, joka virallisessa vaaassa painoi 1,316 kiloa. Pituutta pienokaisella oli 48 senttiä.
Pari päivää myöhemmin ehdin tuskin aloittaa vastaavan ottijigin pompottelun järven toisella laidalla, kun jo tärpistä arvasin omankin ahvenennätykseni saavan kyytiä.
Oli taas asiaa tutun kaupan kalavaaalle, joka niiasi mukavat 1,568 kilon lukemat.
Kalakello kauas kuuluu
Jo pitkään on tiedetty räminävaappujen teho kuhan ja sen serkun ahvenen kalastuksessa. Myönnän olleeni hieman epäileväinen uusien ylitehoisten rämistäjien tullessa markkinoille.
Parhaimmillaan ne saavat kuitenkin ahvenparven hullaantumaan ajoon aivan veneen vierelle asti. Esimerkiksi Stromin Clackn Rapilla tavoittaa kalat syvässäkin vedessä heittämällä tai uisteltuna tarjoiltuna. Se on kuin vellikello, joka houkuttelee uteliaat kalat laajalta alalta.
Tässäkin yhteydessä on pakko mainita jigihenkari, jonka uuteen tulemiseen Suomen markkinoilla vahvasti uskon. Useinkin niiden alkuperäinen jigiosa tosin kannattaa vaihtaa isompaan.
