Siian kevätonginta on nauttinut rannikkoseuduillamme alati kasvavaa suosiota toistakymmentä vuotta. Juuri nyt on sopiva ajankohta kerrata perusteita sekä julkaista uusia näkemyksiä 2010-luvun siikavesiltä.

Siianonginnan suosion salaisuus on varmasti sen yksinkertaisuus ja saalisvarmuus. Kokeilemaan pääsee tavallisilla virppavehkeillä, tarvittavaa merenrantaa riittää valittavaksi asti, eikä saaliin saaminen ole vaikeaa edes ensikertalaiselle.

Kunhan perusopit ovat hallussa ja olosuhteet kohdillaan, saa kotiin viemiseksi nyhtää kelpo satsin ensiluokkaista vedenviljaa, vieläpä vähin vaivoin.

Madolla syötitettyihin pohjaonkiin tarraa pääasiassa karisiikaa, mutta myös vauraampia vaellussiikoja sattuu kohdalle.

Siikojen koko vaihtelee alueellisesti paljonkin, toisaalla puoli kiloa on tiukassa, jollain rannalla kiloiset ovat normikalaa. Yleensä vaaka venyy etelärannikolla muutaman sadan gramman ja puolentoista kilon välimaastoon, juuri passelia ruokakalaa siis.

Karisiikaa mielivälle kevät on oikeastaan ainoa ajankohta, jolloin sitä sopii takuutuloksellisesti tavoitella vapavälinein. Siikakin on keväästä mielissään, kun se saa rauhassa tankata rantojen kupeessa ravintoa ilman muiden kalalajien häirintää.

Järvissä vastaavaa keväistä ”rantautumista” ei esiinny (vai lieneekö kukaan tosissaan kokeillutkaan?), mutta siellä kesäinen soutupyynti minivaapuilla kompensoi menetettyä sesonkia.

Merellä taas keskikesän pintasyöminkiä ei tavata. Loppusyksystä jokiin kutupuuhissa saapuvat isot vaellussiiat ovat paikoin ongittavissa, mutta laji eroaa pyyntipaikoiltaan ja tekniikaltaan.

Sesongin pituus vaihtelee

Tässä artikkelissa mainitut onkisesongin ajankohdat perustuvat kokemuksiin Helsingin merialueella ja edustavat 2000-luvun keskiarvoa.

Varmin jakso osuu yleensä poikkeuksetta johonkin väliin huhtikuuta. Tulee kuitenkin muistaa, että siikakauden alueelliset ja vuosittaiset erot ovat suuria niin kuin monissa muissakin sesonkiluonteisissa kalastuslajeissa.

Kevätonginnan lysti alkaa piakkoin jäiden hivuttauduttua rannasta pois. Tämä taas määräytyy pitkälti talven kylmyydestä ja muodostuneen jään pinta-alasta sekä sulamisen aikoina vallinneista tuulista.

Eteläisin rannikko pääsee ensin avaamaan siikahanat. Kausi etenee ylemmille leveysasteille pienellä viipeellä. Yleensä leudon talven jatkeeksi tulee kokonaisuudessaan pitkäkestoisempi ja saaliskylläisempi ongintakausi.

Laivaväylien ja voimakkaiden merivirtausten läheltä mm. salmipaikoista rannat aukeavat ensimmäisenä ja sesonkia kestää pisimpään. Kausi saatetaan avata näistä jo maaliskuun alkupäivinä, mikäli säät vain ovat lämpöisen suotuisia.

Toisaalta suojaisammat sisemmät alueet päästään ankarien talvien jäljiltä korkkaamaan vasta huhtikuun lopulla, joten kausi voi niillä jäädä lyhyeksi, vain parin viikon mittaiseksi.


Tällainen 1,3-kiloinen alkaa olla Helsingin vesillä jo muhkean kokoinen.

Tahmea alkuvaihe

Kausi lähtee yleensä tahmean varoen käyntiin.

Veden ollessa jääkylmää, ei pohjaeläimistö ole vielä aktivoitunut ja siiat kyhjöttävät talvivireessä. Vähäinen liikehdintä ravinnonhaussa rajoittaa ottihetket muutamiin kellonlyömiin päivän aikana ja napanneet kalat ovat enemmän yksittäisiä tapauksia.

Syöntijuhlasta ei voi vielä puhua ja kalastuksessa riittää haastetta.

Alkukauden onnistumisen avainasioita ovat mahdollisimman lämpimät ilmat ja tyynehkö keli tai tuulensuojainen onkipaikka. Ympäristöään aavistuksenkin lämpimämpi vesi houkuttelee siikoja samaan tapaan kuin meritaimenia, siika ei tosin aivan rantamatalaan uskaltaudu.

Pelkkä auringonpaiste ei vielä tuo lämpöä. Hyytävä pohjoistuuli tai kylmä korkeapaineen rintama vetää syönnin helposti nolliin alkukaudesta.

Alkukauden yöpakkasten jäljiltä ei yleensä ole kiire aamusyöntiä vartomaan. Tyynen yön jäljiltä odottelemassa on kaiken lisäksi riitekerros, jonka sulaminen voi venähtää puoleen päivään. Tällöin otollisin aika saattaa koittaa vasta iltapäivällä.

Kevään edetessä, vuorokauden keskilämpötilojen noustua ja merenpohjan hieman lämmettyä, yleensä huhtikuun puoleen väliin mennessä, monisukasmadot ilmestyvät laajemmin meren hiekkapohjille.


Monisukasmatojen lisääntymisen huomaa saalissiikojen pulskistumisesta. Alin laiheliini ei ehtinyt kauan nauttia syömingeistä.

Lämpöä etelästä

Kunnon lähtölaukauksen onginnalle antaa lämmin eteläinen ilmavirtaus. Kylmä rintama tässä vaiheessa taas jarruttaa pahemman kerran kauden kehittymistä.

Monisukasmatojen räjähdysmäisen lisääntymisen huomaa saalissiikojen muuttumisesta solakasta pulleaksi ja tärppitiheyden huimasta noususta. Siikoja peratessa niiden suu ja masut ovat täynnä tätä kellertävänrusehtavaa lituskaista lukemattomilla hapsumaisilla jalkapareilla varustettua otusta.

Siikojen jo ilmestyttyä sankoin joukoin rantojen tuntumaan ei säällä ole enää läheskään yhtä ratkaisevaa merkitystä kuin alkukaudesta.

Saalista saadaan joka tapauksessa mukavasti. Kova tuulikaan ei ole alkukauden veroista myrkkyä. Muutenkin rupukelit voivat jopa olla siikojen mieleen.

Tässä vaiheessa tietää parhaan ajankohdan olevan päällä ja on aika takoa ennen kuin leikki loppuu. Särkikalat nimittäin ovat haistaneet lisääntyneen ravinnon ja nekin tekevät kovaa vauhtia tuloaan samoille apajille.

Siika ei kylläisenä kauaa tappele punasilmien kanssa ravinnosta, vaan siirtyy suosiolla ulommille vesille, kunnes mystisesti katoaa onkijoiden ulottumattomiin.

Loppukaudesta, siinä vapun tietämissä, siikoja vielä nousee särkien joukosta, mutta jossain vaiheessa touhusta loppuu riemu, kun matoja kuluu purkkitolkulla ja onkia saa olla jatkuvalla syötöllä tarkistelemassa.

Särkimassojen valtaamalta rannalta kannattaa siirtyä suosiolla ulommas, sieltä voi hyvinkin saada vielä pelkkiä siikoja. Veneen avulla ulommas saaristoon siirtymällä voidaan kautta venyttää siikojen väistymisen mukaan jopa pitkälle toukokuulle.


Siika ei järjestä kummoisia taistelunäytöksiä siimanjatkeessa, mutta hyvällä syönnillä tapahtumia riittää.

Siikapaikan tuntomerkit

Parhaimman sesongin tiimellyksessä siikoja liikkuu rannikolla hyvin laajasti.

Yksittäisiin kaloihin mahdollisuudet löytyvät melkein mistä tahansa sisälahtia ulommasta kohteesta, jossa kalastettavan alueen syvyys pyörii 2–4 metrin hujakoilla.

Onkipaikalla ei saisi olla pohjakasvillisuutta ja pohjan tulee olla karunsorttista, puhdasta ja pääasiassa hiekasta, sorasta tai kalliosta sekä yksittäisistä kivistä muodostuvaa.

Tuloksellisinta onginta on jo huomattavasti rajatummilla alueilla, eivätkä ottipaikat suinkaan ole sattumanvaraisia. Ne pysyvät pitkälti samoina vuodesta toiseen, ellei pohjan ruoppauksen, rantarakentamisen tms. seikkojen takia radikaaleja muutoksia synny.

Siika ruokailee keväisin samantapaisilla vähän ulommilla rannoilla, missä taimeneenkin voisi kuvitella törmäävänsä. Näiltä rannoilta jäät häviävät yleensä aina ensimmäisenä.

Haukikaislikot tai rehevät mutapohjat voi surutta jättää kokeilematta. Yleinen onkipaikka on selkeästi muusta rantakaistaleesta ulkoneva alue tai niemi, jonka lähellä syvyys vaihtelee.

Vaikka siiat löytyvät pääasiassa melko matalasta, ne kaipaavat lähettyville syvempää vettä.

Penkanreunat ja merenpohjaan muodostuvat syvyydeltään poikkeavat lahdukat vetävät siikoja puoleensa. Laaja tylsäntasasyvyinen kuhalle ominainen vesialue ei ole yleensä hyvä.

Merivirtaus imee pohjaan laajoja puhtaita alueita, jollaisilta siikojen on helppo etsiä ravintoa. Siksi salmipaikat kuten monet lossirannat, sillanpielet ja saarten väliköt ovat hyviä onkipaikkoja heti alkukaudesta lähtien.

Hiekkapohjaiset vesialueet, lahdelmat ja uimarannat ovat myös selkeitä kevätpaikkoja, sillä ne lämpiävät nopeasti ja lisääntyneen monisukasmadon ja puhtaan pohjan houkuttamina keräävät siikoja.

Monet rannan läheisyydessä sijaitsevat saaret ja luodot tai ankkurionginta näiden kupeessa ovat veneelliselle erittäin varteenotettava vaihtoehto.

Niksit ottipaikan etsintään

Teoriassa hyvistä onkipaikoista ei ole pulaa, mutta ongelmaksi muodostuu paikoitellen runsas rantarakentaminen. Veneonkijalla on huomattavasti laajemmat kokeilukentät.

Onkipaikan etsinnässä merikartta on korvaamaton apu, koska se paljastaa pohjan profiilin, syvyyden ja rannan muodot. Potentiaalisen tuntuisia paikkoja voi sitten tutkailla lähemmin karttapalveluja tarjoavien nettisivujen helikopteri- tai satelliitti-ilmakuvista.

Tarkempaan syyniin vaaditaan kokeilureissu, joka kannattaa aloittaa pohjan rakenteen selvittämisellä.

Heitä onkipaino hyvän tärppituntuman tarjoavalla vavalla ja mielellään punotulla siimalla haluttuun kohtaan. Kovempi siikojen suosima pohja tuntuu terävänä kopsahduksena painon osuessa siihen, kun taas upottava mutapohja tussahtaa pehmeästi.

Seuraavaksi kelaa painoa hitaasti pohjaa pitkin, se antaa hyvän käsityksen rakenteesta.

Runsaskasvustoisilta paikoilta ylös nousee tuppokaupalla tavaraa, puhtaalta pohjalta pelkkä paino. Toistuva kivenjärkäleisiin kolahtelu tai pohjaan jumiutuminen kielii isolohkareisesta kivikosta, joka ei oikein istu siian ruokailualustaksi.

Siikapaikan varmimpiin tuntomerkkeihin kuuluvat muut onkijat. Tutustu tällaisiin paikkoihin etukäteen seuraamalla kalastusta ja jututtamalla. Rannoilta saa parhaat paikalliset neuvot.

Tunnetut onkirannat ovat järkevä lähestymistapa ensikertalaiselle, mutta niiden ohella riittää vielä paljon nuuskittavaa väljemmilläkin vesillä.

Paikallistuntemus ja vuosien kokemus ovat valttia. Harrastuksen alkutaipaleella kannattaisi pyrkiä siikaongelle kokeneemman kalakaverin mukana tai seurata saamamiesten kalastusta. Kyseleminen ja tarkkaavaisuus palkitaan aina, kaikkea ei tarvitse oppia oman kantapään kautta.


Siiat on parasta suomustaa jo kalavesillä, jolloin keittiö säilyy siistinä.

Onkitekniikan perusteet

Potentiaaliselle onkirannalle saavuttaessa tulisi ihan aluksi keksiä alueelta ottipaikan aineksia. Äkkiseltään voisi kuvitella siikojen kiertävän tasapuolisesti rantoja ympäri, mutta näin ei valitettavasti ole. Tietyt kohdat vetävät niitä puoleensa magneetin lailla.

Kokemuksen kautta nämä magneetit toki löytyvät ja silloin onginta on helppo aloittaa tutulta kohdin. Ummikkona etsiessä useammasta ongesta on suurta apua.

Merikarttakin on syytä kaivaa esille viimeistään tässä vaiheessa, esimerkiksi heitonkantaman ulottuvissa olevat penkanreunat ovat hyvä ähtökohta siikojen etsintään.

Mikäli kalastussäännöt mahdollistavat, heitetään 2–4 onkea, tarvittaessa eri etäisyyksille rannasta, kukin hieman eri suuntiin ja kohtiin. Heiton pitäisi päätyä vähintään parin metrin syvyyteen siistille pohjalle.

Jätä siima heiton jälkeen aavistuksen löysälle kaarelle, jotta siika saa aikaa niellä syötin ilman vetovastusta.

Muista, että läänikohtainen viehelupa mahdollistaa vain yhden heitto-ongen käytön ja kalastusalueen säännöt saattavat asettavaa omat rajoitukset.

Vapa-arsenaalia levittäessä tulee muutkin kalastajat huomioida. Ruuhkapaikoissa heitto on järkevin suunnata suoraan rannasta ulospäin, vinoilla poikittaisheitoilla siimat saa varmimmin sotkuun vierusonkijan kanssa.

Tarkoituksena olisi pikkuhiljaa haravoida aluetta niin, että siiat löytyvät.

Jos mitään ei kuulu vaikkapa tuntiin, voi heittää hieman toiseen kohtaan. Alkukaudesta saa tapahtumia vielä vartoa kärsivällisesti pitkään, mutta syönnin ollessa kohdallaan pitäisi tunnissa-parissa ilmetä elonmerkkejä.

Mikäli kalastettava ottikohta on tiedossa ja hyväksi havaittu, voi pyyntiä jatkaa huoletta samoilla sijoilta.

Kelaa välillä ylös

Alkukaudesta syöttejä hypistelevät yleensä vain siiat, joskus kampela.

Loppukaudesta kiiskien ja särkikalojen mahdollisuus nousee. Aina niiden vierailuja ei huomaa vavasta, etenkään tuulessa, siksi onget on hyvä kelata välillä ylös. Samalla tarkistetaan syötin kunto ja nypitään mahdolliset levät pois.

Kevään edetessä leväkasvustojen määrä nousee ja täysin puhdaspohjaiset alat antavat siikaa varmimmin. Mikäli koukkuihin tarttuu kunnon töhnätuppoja, täytyy syötti sijoittaa toiseen paikkaan.

Siian nappaaminen näkyy vavan kärjessä tärähdyksenä ja siiman kiristymisenä. Joskus tärppi voi olla hyvinkin huomaamaton, kun taas hurjimmillaan vapa kaatuu nykäyksestä.

Ensitärpin havaittuasi anna tarvittaessa siimaa ja odota hetki ennen ylöskelaamista. Mikäli siika on kerinnyt jo vetää siimat tiukille, ei odotteluun ole tarvetta, vaan kala voidaan hinata saman tien ylös.

Syönti perustuu yksittäisen siian tai siikaparven pyörähtämiseen onkipaikalla. Aina ne eivät tietenkään notku maisemissa, mutta monessa kohteessa parvet saapuvat ruokailemaan tiettyinä kellonaikoina. Nämä ruokatunnit on syytä muistaa jatkoa ajatellen.

Siianonginnalle on tyypillistä, että tapahtumat jaksottuvat tunnin–parin välein ja rytäkässä nousee kerralla useampi kala. Hyvänäkin päivänä osa ajasta muodostuu hiljaisesta odottelusta.

Siika on parvikala ja liikkuu usein samoja reittejä ravinnonhaussa. Kun saat yhden, niin heitä onki välittömästi takaisin. Mahdolliset tyhjää pyytävät muut onget voidaan myös siirtää samoille holleille.

Paina ottipaikat mieleen, samoilta koordinaateilta puree jatkossakin suurella todennäköisyydellä.

Harjoittele heittoa

Harjoittele tarvittaessa heittämistä, sillä heittotarkkuus on yksi onnistumisen edellytys.

Hyvällä syönnillä ja siikatiheyden noustua loppukautta kohden, tärppejä tulee helposti useisiin vapoihin samanaikaisesti ja ottialueet ovat alkukautta huomattavasti laajempia. Siikaa saadaan sattumanvaraisillakin heitoilla ja odotteluluonteinen kalastus muuttuu hektiseksi ja vauhdikkaaksi.

Alku- ja loppukauden kalastusrupeamat poikkeavat toisistaan huomattavasti. Muutama kala voi tuntua maaliskuun kylmyydessä työvoitolta ja parhaan sesongin syömingeissä yli kymmenkertainen satsi ei ole mikään ihme.

Oikukas pyydettävä

Siika on oikukas pyydettävä. Yleensä siika nielee madon syvälle nieluunsa, eikä tarttuminen ole ongelma.

Sellainenkin kiusa voi sattua, että erityisen araksi heittäytyvä siika repii tärppejä, mutta hylkää toistuvasti syötin.

Siikatärpin varma tuntomerkki on madon säilyminen koskemattoman näköisenä tai siitä on korkeintaan haukattu siisti pätkä pois. Kiisken tai muun mutustelijan jäljiltä syötti on entinen.

Kerran tuskastuneena en voinut kuin nostaa kädet pystyyn kuudennen perättäisen uitua livohkaan.

Jälkiviisaana olisi pitänyt vaihtaa raskaahkot painomöntit herkempiin bombetteihin, ohentaa aavistus peruketta, pujottaa mato tarkemmin koukkuun ja jättää siima vieläkin löysemmälle.

Toinen vaihtoehto on yrittää tehdä pikainen tartutusveto välittömästi tärppiin.

Arka siika hylkää syötit nopeasti havaittuaan pienintäkin vilunkia ja vetovastusta. Tämän johdosta huonolla syönnillä ne vähätkin saadut siiat ovat usein tarttuneet vain suupielestään kiinni.


Kylmän alkukauden onginta on usein haasteellilsta. Tässä riesana on lisäksi ajelehtivia jäälauttoja.

Muista varapaikat

Runsaan jäätalven jälkeen alkukaudesta ongelmaksi muodostuvat seilaavat ja rannoille pakkautuvat jäälautat. Tällöin riippuu tuulen suunnasta ja voimakkuudesta, miltä rannalta milloinkin pääsee onkimaan.

Hihasta onkin hyvä löytyä useampia onkipaikkoja valittavaksi, ettei pelkän tukkeutuneen rannan varaan tarvitse laskea. Rannan vaihtelu on alkukaudesta paikallaan myös tuulensuojaista paikkaa hakiessa. 

Hankalaksi olosuhteeksi voidaan laskea myös tupaten täysi onkiranta. Mikäli suosittuun kohteeseen mielii varmasti mahtua parhaalla ajanjaksolla ja autonkin saada lähettyville parkkiin, on syytä saapua paikalle jo aikaisin aamun tunteina.

Merenpinnan korkeus vaihtelee suuresti tuulien mukaan. Tutuilla paikoillani olen onkinut kaikenlaisilla korkeuksilla lähes puolentoista metrin vaihtelulla. Kokemukseni puoltavat kalantulon kannalta ennemmin korkeaa vettä kuin matalaa.

Erittäin alhainen, kylmä ja vieläpä samentunut vesi taitaa olla huonoin mahdollinen yhdistelmä.

Harvinaislaatuinen ja vain joissakin paikoissa esiintyvä myönteinen ilmiö koetaan ihan kauden loppumetreillä. Siika saattaa massoina tulla mässäilemään jonkin kevätkutuisen kalan juuri veteen laskemalla mädillä.

Tällainen syöminki kestää vain päivän tai kaksi ja kohdalle osuminen vaatii melkoista tuuria. Siiat nappaavat onkiin silloin poikkeuksellisen matalasta läheltä rantaa ja tiheydet voivat olla suuria.