Saimaan lohikalojen kalastusta ohjataan kohti kestävän kalastuksen periaatteita. Vapautettavia kaloja mahdollisimman vähän vahingoittavat vieheet ovat tärkeä osa muutosta.

Koska Vuoksen vesistöstä saadaan vuosittain saaliiksi jopa kymmeniä tuhansia järvilohia, voisi asiaa syvällisemmin pohtimatta luulla, että Saimaan vaeltajalla pyyhkii hyvin. Totuus on kuitenkin toinen.

Järvilohi on edelleen virallisen luokituksen mukaan äärimmäisen uhanalainen, sillä sen säilyminen on käytännössä täysin kalanviljelyn varassa.

Lohen syönnösalueella pyydyksiin uivat ja vieheisiin nappaavat lohet ovat vain illuusio hyvästä kalakannasta samaan tapaan kuin metsälampeen luodun ”kalaparatiisin” kirjolohikanta on ainakin jonkin aikaa hyvä heti tankkiauton vierailun jälkeen.

Tämän hetken ainoat luotettavat Saimaan järvilohen säilymisen kannalta merkittävät ilmaisimet ovat 1) luonnossa syntyvien elinvoimaisten poikasten määrä ja 2) Lisääntymisalueilleen jokiin nousevien emokalojen määrä. Tässä järjestyksessä.

Ja kun kohdan yksi määrä ei käytännössä paljon nollasta poikkea, ratkaisee kohta kaksi.

Kalanviljely tarvitsee lisää emokaloja

Luonnosta saatavien emokalojen määrä on saatava nousuun. Vaikka Pielisjoen emokalapyynnin vähimmäistavoite on vain 50 naaraskalaa ja yhtä monta koirasta, tavoitteeseen ei ole päästy vielä kertaakaan.

Huippuvuosi oli 2008, jolloin saatiin 80 emokalaa, mutta 2000-luvun keskiarvo on ollut vain 50 kalan tasoa. Syksyllä 2012 saatiin Pielisjoesta 63 emolohta, joista 49 oli naaraita ja 14 koiraita. Ikävä kyllä edes norpansuojelun vuoksi toteutetut merkittävät pyydyskalastusrajoitukset eivät näytä aiheuttavan emokalojen rynnäkköä Pielisjokeen.

Huolestuttavinta emokalatilanne on koiraiden osalta, sillä niiden määrä on ollut keskimäärin vain kolmasosa naaraista.

Maallikkona olen järkeillyt, että koiraslohia voi tulla ”kutupaikoille” vähemmän muun muassa siksi, että ne ehtivät olla ennen sukukypsyyttään (5 – 7 vuotta, 80 – 90 cm ja 4,5 – 7,5 kg) keskimäärin vuoden pitempään kalastuksen kohteena kuin naaraskalat (4 – 6 vuotta, 70 – 80 cm ja 3 – 6 kg).

Lisäksi on mahdollista, että naaraita on jo lähtötilanteessa enemmän, sillä istutettujen poikasten sukupuolijakaumaa ei tunneta. Varmaan syitä on paljon muitakin.

Vaikka yhden koiraskalan maidilla voi käytännössä hedelmöittää lukuisien naaraiden mädin, tarvitaan lohen geeniperimän säilyttämiseen mahdollisimman paljon yksilöitä molemmista sukupuolista, sillä puolet jokaisen jälkeläislohen perintötekijöistä tulee koiraalta ja puolet naaraalta.

Yhden ja saman isän jälkeläisten lisääntyminen keskenään voi johtaa ongelmiin kalamaailmassakin.

Järvivaellukselta palaavien emokalojen lisäämiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen ja järkevä. Järvilohen kannalta paras ratkaisu, täysrauhoitus, ei ole ehkä vielä ajankohtainen keino, mutta sitä on pidettävä yhtenä vaihtoehtona, jos tilanne ai parane lähivuosina.

Lohen täysrauhoitus saattaisi kuitenkin vaikuttaa liian radikaalisti muuhunkin Saimaan kalastukseen, matkailuun, elinkeinoelämään ja viime kädessä jopa Itä-Suomen asukkaiden viihtymiseen kotiseudullaan. Paikallisia ja ajallisia rauhoituksia ja muuta kalastuksen säätelyä on sen sijaan harkittava vakavasti.

Emokalapyynnin heikko tulos saattaa kieliä myös saimaanlohen vaellusvietin heikkenemistä.

Kuurnaan palaa Saimaalle suuntautuneelta vaellukseltaan enintään vain tuhannesosa siellä aikanaan vapautetuista vaelluspoikasista, mikä saattaa olla negatiivinen maailmanennätys kaikista maailman järvilohivesistöistä.

Huonoa paluuta voi selittää ainakin osittain myös vaellusreitin sokkeloisuudella ja ennen kaikkea sen pyydyspitoisuudella.

 
Pehmeä solmuton haavikin irrottaa helposti järvilohesta suomuja, minkä vuoksi kala kannattaisi
vapauttaa mahdollisuuksien mukaan jo vedessä.

Rasvaeväleikkaus tulee, oletko valmis?

Erääksi keskeisimmäksi keinoksi Saimaan ja Pielisen järvilohen tulevaisuuden turvaamiseksi on valittu rasvaeväleikkausmenetelmä, jonka avulla kalastaja voi erottaa kalastettaviksi tarkoitetut lohet kannan säilyttämiseen tarvittavista yksilöistä.

Tarkoitus on, että kalastajat ottaisivat vain eväleikattuja kaloja ja päästäisivät kaikki leikkaamattomat vaeltamaan aikanaan takaisin ”synnyinjokeensa kutemaan”, käytännössä kalanviljelijöiden hellään huomaan lypsettäviksi. Tällä hetkellä käytäntö on pelkkä suositus, mutta jatkossa siitä on tarkoitus tehdä pakollista.

Periaate toimii erinomaisesti esimerkiksi Ruotsissa Vänernillä, missä valtaosa lohikaloihin kohdistuvasta kalastuksesta on vetouistelua.

Jos leikattuja yksilöitä on saaliskalojen joukossa riittävästi, järjestely toimii varmasti myös Suomessa ainakin vapakalastuksen osalta.
Huolestuttavinta on pyydyskalastajien ja etenkin verkkokalastajien kohtalo.

Rysästä, nuotasta – ja miksei ammattikalastajan troolistakin – lohen voi tarvittaessa vapauttaa hyväkuntoisena, mutta kuka keksii verkon, mihin rasvaevälliset lohet eivät takerru?

Omantunnontarkoilla verkkokalastajilla ei taida olla muuta ratkaisua kuin vaihtaa kalastustapaa tai luopua lohen verkkokalastuksesta. Verkkokalastuksen aiheuttamaa järvilohen kalastuskuolleisuutta on kuitenkin jo parin vuosikymmenen ajan vähentänyt vanhemman polven pyydyskalastajien siirtyminen autuaammille kalavesille.

Rasvaeväleikattuja järvilohia ja taimenia on istutettu Saimaaseen jo muutaman vuoden ajan ja niitä on alkanut viime aikoina näkyä myös saaliskalojen joukossa ainakin eteläisellä Saimaalla.

Suurimmat ”evättömät” lohet ovat olleet monikiloisia siimanvinguttajia, jollaisia lupansa maksanut uistelija voi ottaa hyvällä omallatunnolla muutaman kappaleen vuodessa.

Koska kalastettavaksi tarkoitettuja järvilohia ei tarvitse leimauttaa istutusalueelleen, on tarkoituksenmukaista maksimoida niiden takaisinsaanti esimerkiksi käyttämällä kolmevuotiaita poikasia, jotka pystyvät paremmin välttämään petokaloja ja saavuttavat nopeammin pyyntikoon.

Itsellänikin on muutamia oikein maukkaita kokemuksia ajoilta, jolloin istutimme ”kotirantaan” 3-vuotiaita järvitaimenia.

Järvialueelle istutettavat rasvaeväleikatut järvilohet ja -taimenet tulevat jatkossa olemaan kalastuslupa-alueiden elinehto ainakin siellä, missä suurin osa lupia ostavista asiakkaista on punalihaisen kalan uistelijoita. Lähi-istutukset mahdollistavat myös pyydyskalastuksen maukkaat ”lisäbonukset”.

Kalastajat voivat vaikuttaa itsekin syönnösalueilla toteutettaviin istutuksiin.

Eräs keino on lahjoittaa rahaa istutuksiin esimerkiksi ostamalla ylimääräisiä kalastuslupia, vaikka ei niitä kaikkia käyttäisikään. Rahat menevät pääasiassa istutuksiin, parhaimmillaan jopa lyhentämättöminä. Tällaista istutusten tukitoimintaa on syksyn mittaan harjoitettu muun muassa Solkein osakaskunnan alueella Suur-Saimaalla.

Rasvaeväleikkausmenetelmän lisäksi uudessa Saimaan järvilohen hoito-ohjelmassa on ehdotettu muun muassa alamitan nostamista koko vaellusalueella 60 senttimetriin, kalatäkyisen pitkäsiiman kieltämistä, verkkojen määrän ja solmuvälin rajoituksia, myyntiin kalastamisen kieltämistä, vaparajoituksia, päivä- ja vuosikiintiöitä, kalateiden rakentamisen selvittämistä sekä alueellisia ja ajallisia rauhoituksia.

Hoito-ohjelman sähköinen versio löytyy verkkosivulta www.jarvilohi.fi


Yksihaaraisesta koukusta kala on helppo vapauttaa jo vedessä.

Koukutus ratkaisee

Koska vapakalastajat saavat huomattavan osan Vuoksen vesistössä kalastettavista ylämittaisista lohikaloista ja vapauttavat melkoisen määrän alamittaisia, ei ole lainkaan yhdentekevää miten kalastus tapahtuu.

Ratkaisevaan rooliin nousevat etenkin vieheen koukutus ja oikeat menetelmät kalaa vapautettaessa.

Periaatteessa hyvä kestävän kalastuksen viehe on helppo määritellä. Se ei vahingoita kalaa ja se mahdollistaa kalan nopean ja kivuttoman vapauttamisen.

On kuitenkin vaikea keksiä ratkaisua, joka olisi paras mahdollinen kaiken kokoisille kaloille kaikissa tilanteissa. Koska käsittelin aihetta jo viime talvena artikkelissa Katse kestävään kalastukseen (Erä 4-2012), esitän seuraavassa vain muutamia näkökohtia.

Koska siirtyminen kahden tai jopa kolmen väkäsellisen kolmihaarakoukun käyttäjästä yhden yksihaaraisen väkäsettömän koukun suosijaksi voi olla monelle liian suuri muutos, on perustelua pohtia myös vähemmän radikaaleja ratkaisuja.

Pelkkä tavallisen lohivaapun kolmihaarakoukkujen korvaaminen yksihaaraisilla on hyvä askel kohti parempia käytäntöjä. Etenkin jos ainakin vieheen takakoukku on ns. kotkankynsimallia, se ei yleensä tartu kalan kylkeen tai silmään, vaikka kala olisi kiinni vaapun vatsakoukussa.


MAX-100 vaapussa on yksi leikarilla kiinnitetty kolmihaarakoukku. Kuva vuodelta 2005.

Ja vaikka koukussa on uskonvahvistukseksi pieni väkänenkin, ei se vaaranna vapautettavan kalan henkeä, haittaapahan vain irrottamista haavista ja villapaidasta.

Todella helppo ja toimiva ratkaisu on käyttää vaapussa vain yhtä vatsalenkkiin leikarilla kiinnitettyä kolmihaarakoukkua. Leikarin ansiosta koukku pyörii vapaasti kalan rimpuillessa ja pysyy siksi kiinni kalan suupielessä paremmin kuin tavanomaisesti kiinnitetty koukku.

Jos leikarin ja koukun yhdistelmä tuntuu liian pitkältä ”roikottimelta”, voi kiinnityksen toteuttaa vaihtoehtoisesti myös parilla uistinrenkaalla.

Omat taskuni ovat usein pullollaan koukuttomia vaappuja. Lisäksi mukanani on pieni rasiallinen eri kokoisten kolmihaarakoukkujen ja lukkoleikareiden yhdistelmiä.

Kun vaihdan viehettä, kiinnitän siihen samalla koukun parissa sekunnissa. Eniten kaipaan kauppoihin mahdollisimman lyhyitä leikareita, että koukkuviritys ei sotkeentuisi kovin helposti siimaan heittokalastuksessa. Tällaiset koukku- ja vieherasiamarkkinoita nakertavat keksinnöt eivät taida kuitenkaan olla kovin korkealla valmistajien tuotantosuunnitelmissa.

Raksissakaan ei tarvita kolmea koukunkärkeä enempää. Yleensä kärjet ovat samassa kolmihaarakoukussa, jonka yksi haara työnnetään syöttikalan kylkeen.

Joidenkin mielestä ylimääräinen takakoukku on tarpeen rauhoittamaan syötin uintia, mutta eiköhän siihen löydy koukuttomiakin ratkaisuja. Omien havaintojeni mukaan yhden koukun käyttäminen vähentää alamittaisten osuutta saaliissa.

Haluttaessa raksiuistelu onnistuu jopa yhdellä yksihaarakoukulla.


IGFAn hyväksymä kahden yksihaarakoukun raksiviritys.

Maailmanennätyksiä jahtaavan kalastajan kannattaa huomioida, että tuloksia tilastoiva kansainvälinen kalastusjärjestö IGFA ei hyväksy ennätystä, jos kalastuksessa on käytetty enempää kuin kahta syöttiin kiinnitettyä yksihaarakoukkua. Tekovieheissä IGFA sallii melkoiset koukkuhimmelitkin.

Yksikoukkuisuuskaan ei ole autuaaksi tekevä ratkaisu, jos koukku on liian kookas tai suurella väkäsellä varustettu.

Omassa kalastuksessani yksi kaikkein pahimmista pikkuhaukien kasvukipujen aiheuttajista on ollut ”kansallisuistimemme” ruohosuojattu Rapala Minnow Spoon, jossa on yksi kookas kiinteä koukku. Etenkin Minnarin vanhemmissa versioissa oli kookas väkänen, joka repi kalojen leukaperiä.

Kun poistin vieheistäni väkäset, ovat vapauttamani hauet selvinneet ehjempinä takaisin elementtiinsä.

Eräs seikka, johon toivon vieheiden koukuttajien kiinnittävän huomiota, on koukun varren pituus. Ainakin itselläni on – osittain ehkä heikentyneen näkökyvyn ja vapisevien käsien vuoksi – vaikeuksia irrottaa lyhytvartista koukkua kalasta. Siitä ei saa helposti ja nopeasti otetta pihdeillä kalan vielä rimpuillessa.

Jopa koukun silmukan suunta ja koko vaikuttavat: pystysuuntainen on hieman hankalampi tapaus kuin vaakasuora, kun silmukka jää pihtien leukojen väliin. Toisaalta pystysilmukalliset koukut on suunniteltu juuri vaappukoukuiksi, koska ne voidaan kiinnittää yhdellä renkaalla.

Yksi parhaista kestävän kalastuksen apuvälineistä on nostokoukku!

Kalan suupieleen tarttunut yksihaarakoukku (etenkin perho tai vetopeltiin kiinnitetty) on todella helppo ja vaivaton kieräyttää irti nostokoukun mutkan avulla.

Tartutaan vain perukkeeseen ja viedään nostokoukun mutka siimaa pitkin koukun viereen, jonka jälkeen vedetään koukulla eteenpäin ja käännetään peruke taakse siima koko ajan kireällä. Koukku irtoaa kuin itsestään.

Kalaystävällisen koukutuksen lisäksi kestävään kalastukseen kuuluvat oleellisesti myös oikeaoppiset kalastustavat ja toimenpiteet kalaa vapautettaessa.

Etenkään pieniä kaloja ei ole mitään syytä kuvata, mittailla eikä pussailla, vaan ne voi päästää mahdollisimman vikkelästi ja hellävaraisesti takaisin jo vedessä.

Teksti ja kuvat: Ari Manninen
 

 


Koukku on repinyt joskus lohen suupieltä.

Koukku puhkaisee helposti järvilohen verisuonia. Pieni vuoto ei ole kalalle vielä kohtalokasta.

Isolla väkäsellä varustettu koukku on
aiheuttanut lohelle verenvuotoa.

Pahannäköinen vaurio. Syynä ehkä liian kovakourainen vapautettavan kalan käsittely.

 

Katso miten kävi Saimaan lohikalat -hankkeen järjestämässä Kestävän kalastuksen viehekilpailussa!