Kuva: Harri Matikainen

Harmaahylje eli halli on suurikokoinen eläin, joka on runsastunut Suomen länsirannikolla aina Perämerelle saakka. Hallin metsästämiseen liittyy monia vaikeuksia asenteista aseisiin.

Harri Matikainen

Vuonna 2008 halleja laskettiin Itämeressä runsaat 22000, joista runsaat 9000 oli laskentahetkellä Suomen merialueilla. Hallikanta on kasvanut pohjoisella Itämerellä 7-10 prosenttia vuosittain.

1900-luvun alussa kanta on ilmeisesti ollut vieläkin suurempi ja laji oli tavallinen myös meren eteläosissa. Sittemmin kanta romahti vain muutaman tuhannen kokoiseksi tapporahan kannustaman pyynnin ja ympäristömyrkkyjen aiheuttamien lisääntymishäiriöiden takia.

Nyt hylkeet aiheuttavat lisääntyviä ongelmia kalastukselle ja kalankasvatukselle. Tutkimusten mukaan hallit vievät kalaa pyydyksistä ja verkkoaltaista sekä samalla rikkovat verkkoja. Eikä mitä tahansa kalaa, vaan niille kelpaa siika, taimen ja lohi. Roskakaloja ne tuskin koskevat, vaikka verkot olisivat sellaista vääränään.

”Hylje saattaa napsaista särjeltä tai ahvenelta pienen maistiaisen selkälihoista, mutta jättää sen kuolemaan verkkoon. On se sen verran kranttu”, tietää Pekka Pöyhtäri, kokenut hylkimies ja kalastaja.

Nämä seikat vahvistuivat sitä mukaa, kun olin matkassa kahden ammattikalastajan seurassa ja pääsimme syvemmälle juttuun hyljetuhoista. Heidän mukaansa hylje pelottaa rosvoamisen lisäksi myös alueen kalat tiehensä.

Pari päivää vierailuni jälkeen sain puhelinsoiton Himangalta. Pekka kertoi hylkeiden rikkoneen juuri pyyntiin pistetyn rysän ja kalat tietenkin olivat kadonneet sen siliän tien.

Eipä ihme, että hylkeitä tahdotaan harventaa. Ja kun niillä ei ole luontaisia vihollisia, on metsästys ainoa keino rajoittaa kasvavaa kantaa.

Kuva: Harri Matikainen
Kevätyö hyljejahdissa on kaunis, vaikka aurinko muuttuu neliskanttiseksi.

Hylkeenmetsästys on vaikeaa

Hyljekantojen kasvun myötä hallin metsästys aloitettiin uudelleen 90-luvun lopulla Suomessa ja hieman myöhemmin myös Ruotsissa. Hallia saa metsästää riistanhoitopiirin myöntämän pyyntiluvan nojalla ja maa- ja metsätalousministeriö määrittää kunkin metsästysvuoden korkeimman sallitun saaliskiintiön.

Perämerellä tavataan myös norppaa, joka on kuitenkin rauhoitettu. Kuinka nämä kaksi lähekkäin asuvaa eläintä erottaa toisistaan metsästystilanteessa?

Tunnettu hyljemies ja tarkka-ampuja Juha Vierimaa tuntee molemmat eläimet erittäin hyvin.

”Hallilla on pitkä, suora kuono, vanhoilla uroksilla lähes kyömy. Sivulta katsottuna silmä on kuononkärjen ja takaraivon puolivälissä. Nuoren hallin erottaminen norpasta voi toisinaan olla vaikeaa. Itämerennorpan kuono on lyhyt ja silmä on sivusta katsottuna lähempänä kuononkärkeä kuin kallon takareunaa. Norpan otsapenger on selvä.”

Myös eläinten käyttäytyminen luonnossa eroaa jonkin verran toisistaan. Hallit karttavat ”kovaa jäätä” ja viihtyvät jäälautoilla ja avoveden läheisyydessä, kun taas norppaa tapaa paremmin kiintojäältä, jossa sen pyynti oli aikoinaan ajopuupyyntiä. Hallit kokoontuvat laumoihin, jossa ne makaavat keväällä isoissakin porukoissa vaihtaen karvaansa ja lämmitellen auringossa.

Norpatkin viettävät keväällä kiintojäällä laatuaikaa löhöillen ja karvaa vaihtaen. Ne pitävät kiintojäällä avoinna muutamia hengitysreikiä ja makuupesää, jonne naaraat kuuttivat. Hallia erakkomaisempi norppa viihtyy paremmin yksinään omalla reviirillään.

Todennäköisesti nuoremmat yksilöt viettävät aikaa kevätauringossa rannempana jäätiköllä, jossa ne käyttävät pääsääntöisesti hyväkseen matalikoista muodostuneita saumoja, josta on hyvä ja turvallinen kulkea jäälle.

”Yksinäinen norppa jäällä, omalla kulkureiällään on todella arka ja haasteellinen eläin päästä liki. Sen haju, kuulo ja näköaisti toimivat erinomaisesti. On tuo veitikka saanut monet äijät konttaamaan turhia reissuja, jos on pipo liikkunut liikaa lähestyessä. Mutta myös hallissa on näkynyt arkuuden merkkejä. Tarvitaan jo jullaa tosissaan, jotta pääsee kudille, ja sekin on ollut työn takana. Mutta sen parempaa mitä hankalampaa”, huomauttaa Vierimaa.

Metsästysaika on 16.4.-31.12 ja kiintiö metsästysvuodelle 2008-2009 oli 685 yksilöä Manner-Suomessa. Vuonna 2009 kiintiö Ahvenanmaalla on 450 yksilöä. Saaliiksi saatiin kaikkiaan vain hieman yli sata yksilöä.

Mitään helppoa ei hylkeenmetsästys todellakaan ole, vaan pikemminkin yksi vaikeimmista metsästysmuodoista Suomessa.

Tavallisesti pyynti tapahtuu kaukana merellä, jossa hylkeet ovat kerääntyneet jäälle ja luodoille lepäämään suuriin laumoihin. Halli on erittäin valpas ja vähänkin vaaraa havaitessaan se liukuu nopeasti veteen. Tällöin sen uteliaisuus kuitenkin korostuu ja pää pyörii kuin periskooppi tutkailemassa häiriön aiheuttajaa.

Veteen hylkeitä ei yleensä kuitenkaan ammuta, sillä tarkoituksena on ottaa saalis talteen. Kuolettavan osuman saanut hylje vaipuu pohjaan ja sieltä se on vaikea ilman sukeltajaa saada ylös.

Normaalisti kalliolla tai jäällä makailevaa hallia ammutaan 50-300 metrin etäisyydeltä aivojen alueelle, jolloin osuman saanut hylje jää paikoilleen. Tämän jälkeen eläimen luokse on päästävä pikaisesti varmistamaan saaliin saanti.

Ammutusta hylkeestä otetaan talteen rasva, joka keitetään arvokkaaksi traaniöljyksi. Upeasta taljasta saa trofeen tai kestävän asusteen.

Hyljestykseen tarvitaan ase, josta ammuttavan pehmeän puolivaippaluodin lentorata on mahdollisimman suora. Sopivia kaliipereja ovat mm. 243 Win, 6,5x55SE, 6 mm PPC, 7 mm Rem mag ja 30-06. Tärkeintä on vahva tappovaikutus.

Kuva: Harri Matikainen
Jäälle ammuttu hylje valui jäähyllylle, jos kuitenkin saatiin talteen hukilla vetämällä.

Metsästyksen taktiikka

Hylkeen metsästyksen vaikeusastetta nostaa ensinnäkin kohteen koko. Vaikka eläin itsessään on iso, niin kuolettava osuma-alue on todella pieni ja lisäksi hylje kartoittaa ympäristöä päätään nostamalla hyvin tiiviiseen tahtiin.

Vähänkin arempi (yksinäinen) eläin ei päästä hiipijää lähelleen, joten ampumamatka on usein satoja metrejä. Laumassa tyhmyys kuitenkin tiivistyy.

Olosuhteet merellä etenkin kevättalvisin ovat haastavia. Liikkuminen jäälauttojen seassa on vaarallista ja metsästäjien veneitä voi jäädä jäiden vangiksi päiväkausiksi. Muutamalla vinkillä jahti kuitenkin helpottuu.

Kun hylje on paikallistettu jäälautalta, siirrytään rauhallisesti tuulen alle. Hylkeellä on hyvä hajuaisti ja ihmisen tuoksu laukaisee pakoreaktion nopeasti.

Metsästäjän täytyy pukeutua jääkaudella lumipukuun ja valkoisiin asusteisiin kenkiä myöten. Jopa kiikaritähtäin, ase, jolla ja ajopuu saavat olla arkaa eläintä pyydettäessä valkoisia. Nuoremman polven hylkimies Juha Vierimaa on vienyt säätämisen niin pitkälle, että on maalannut kiikarin etulinssin suojuksen valkoiseksi ja vain sen keskellä on pieni tähtäysreikä. Samoin kiikarin etuputki on valkoinen.

Hylje sietää melkoisen hyvin kohti tulevaa liikettä, mutta sivuttainen liike saa sen valpastumaan. Juha kertoi ”hypänneensä” kerran hylkeelle n. 20 metrin päähän.

”Kun hylje nosti päätään, pysähdyin, ja kun se laski, otin muutaman askeleen eteenpäin. Tätä jatkoin niin pitkään kunnes olin varsin lähellä. Ja koko ajan liikuin täysin pystyssä.”

Hylje on myös utelias. Englantilainen ystäväni Peter Whittingham kertoi ampuneensa satoja hylkeitä Skotlannista ja hänen kikkansa oli valkoiseksi maalattu tikku. Kontrastina Peterillä oli ruskea nummi mereen laskevan joen alajuoksulla.

”Suvantoon tuli usein isoja hylkeitä ja olin passissa penkalla. Kädessäni oli n. puolen metrin mittainen valkoinen tikku, jota tasaisesti nostin ja laskin, kun havaitsin hylkeen pään pinnalla. Useimmiten hylje lähti tarkistamaan, mikä ihme siellä heiluu. Näin sain useat hylkeet aivan haulikkohollille ja pääsin ampumaan.”

Veteen olisin itsekin päässyt ampumaan useita hylkeitä, sillä tauolla hylkeitä pyöri neljäkin veneen perän takana kurkkimassa meitä kulkijoita.

Vaikka nämä kertomukset ikään kuin kumoavat hylkeen metsästämisen vaikeutta, on jahtiin valmistauduttava kuitenkin huolella.

Kuva: Harri Matikainen
Moskan seassa ei hylkeet viihdy ja veneily on hidasta.

Kaatolaukaus

Kun on päästy sopivalle ampumaetäisyydelle annetaan hengityksen tasaantua ryömimisen ja hiipimisen aiheuttamasta jännityksestä.

Ase asetetaan jäätelin päälle tai omille tukijaloille tanakasti tähtäysasentoon. Nyt pitäisi pystyä arvioimaan etäisyys eläimeen. Mikäli käytössä ei ole etäisyysmittaria, onkin valkoisella jäällä oikean etäisyyden mittaaminen melkoista arpapeliä. Etäisyyden arvioi melkoisella varmuudella todellista lyhyemmäksi.

Suoralentorataisilla aseilla ei ole niin tarkkaa, onko kohde 200 vai 300 metrin päässä. Mutta parasta on aina hakea juuri oikea matka, jolloin luotikin löytää tiensä ehdottomasti oikeaan paikkaan.

Kun ristikko on saatu vakautettua eläimen päähän, odotetaan seuraavaa nostoa. Kun hylje laskee noston jälkeen päänsä makuulle, on aika siirtää ristikko korva/silmä-alueelle ja puristaa liipaisinta. Ase on ladattava nopeasti uudestaan ja lähetettävää uusi luoti matkaan, mikäli eläin vähänkin liikehtii.
Eläimen luokse lähdetään viipymättä, sillä reikänsä äärellä maannut hylje voi kuolleenakin liukua veteen ja kadota ikiajoiksi.

Suolistus ja nylkeminen on hyvä suorittaa kiintojäällä vahinkojen välttämiseksi. Hylkeestä lähtee nahka verraten hyvin irti ja paksu traanikerros on syytä jättää suosiolla nahkaan kiinni.

Hylkeenlihaa voi käyttää siinä missä mitä tahansa riistalihaa. Myös kuutin maksa on paistettuna erinomaista herkkua. Uroshylkeiltä talteen kannattaa ottaa siitinluu metsästysmuistoksi. Kallosta harvoin saa trofeeta osuman takia.

Itse otin toisesta ampumastani hylkeestä myös hampaat talteen, josko niistä joskus saisi kaulakorun teetettyä.

Jahtikulttuuri muuttuu

Entisinä aikoina Perämerellä oli kunnon talvet ja paksut jäät. Nykyisin etenkin ajopuujahti on kärsinyt, sillä osaavat jahtimiehet ovat ikääntyneet ja toisekseen jäistä ei voi olla enää varmoja lepsutalvien aikana.

Hyljejahtia on kuitenkin pidettävä yllä vahvistuneen kannan säätelyn takia. Niinpä jahtiin lähdetään nyt merikelpoisilla ”emoaluksilla”, joissa on keittomahdollisuudet sekä hytit nukkumista varten. Valkoisesta elementistä tummana paistavan hylkeen erottaa kilometrien päähän hyvällä kiikarilla. Mukana kulkee pienempi vene tai jolla, joka toimii hiivintälaitteena jäälautalle.

Kun aikoinaan hylkimiehillä oli pitkäpiippuiset ja painavat aseet (jopa 15 kg), oli ajopuun antama tuki välttämätön. On uskomatonta, kuinka avo- tai diopteritähtäimillä tiiraten äijät pystyivät ampumaan tarkasti satojen metrien päähän.

Vanhaan aikaan lumipuvut olivat täysvalkoisia, mutta nykyisin käytetään myös laikukkaampia lumicamoasuja. Likaisella jäällä ihminen katoaa sellaisen kanssa hyvin helposti ympäristöön.

 

Toukokuussa Himangalla

Sain mahdollisuuden lähteä kokemaan hyljejahdin ilmapiiriä toukokuun puolen välin paikkeilla. Himangan riistanhoitoyhdistyksellä oli 70 harmaahylkeen pyyntilupaa, joten alueen hyljekantaa voi pitää melkoisen vahvana.

Lähdimme kolmen miehen ryhmällä, Toivo Hankanen, Pekka Pöyhtäri ja minä, Himangan kalasatamasta kohti pohjoista kiintojään reunaa. Kokeneiden hylkimiesten mukaan avovedessä ja moskissa ei voi pyytää. Moskaksi nimitetään kiintojäästä irronneita pieniä jäälautoja.
Ulkokallan jälkeen moskia alkoi näkyä todella paljon. Samalla näimme ensimmäiset hylkeet avovedessä uiskentelemassa.

Tarkoituksemme oli ennen iltaa tavoittaa kiintojään reuna yöpymistä ajatellen, mutta jouduimme ajelemaan pitkälle iltayöhön moskien seassa.

Hyvien yöunien jälkeen heräsimme upeaan aamuun. Sininen taivas, valkoisena hohtava jää, tyyni meri alla ja lähistöllä havainto hylkeestä. Vankka aamupala kannella, pieni kevennyslenkki jäätiköllä ja ukot jollaan.

Pekka läksi soutumieheksi ja minut vieraana pistettiin kiväärimieheksi. Avoveden laidassa jääröykkiöiden suojassa ryömin jäälle ampumahollille. Hylje nosti päätään vähän väliä, mutta hivuttelin kiväärin varovasti jäätelin päälle ja mittailin matkaa mielessäni.

Olin aseen kohdistanut 200 metriin ja tiesin sen käyvän lähes samaan reikään vielä kolmessasadassakin. Päättelin matkan olevan n. 300 metriä, joten vakautin ristikkoa hylkeen korvan tietämille.

Tasautin hengityksen, naksautin herkistimen päälle ja hipaisin hallitulla hetkellä liipaisinta. Näin kuinka hylkeen pää nytkähti ja eläin jäi paikoilleen. Osuma oli siis tappava.

Sitten hylje alkoi valua hiljaa kohti reikää ja manasin kenties melkoisen kuuluvasti. Rumusin äkkiä jollaan ja läksimme katsomaan. Hieman jouduimme etsimään paikkaa, mutta kun Pekka nousi jäälle, hän näki heti hylkeen makaavan jäähyllyllä vedessä. Vekarilla hän nappasi eläintä kyljestä ja kiskoi elottoman kalarosvon jäälle.
Ensimmäinen hylkeeni, painoa noin 75 kg, uros, edellisvuoden poikanen, erittäin hyvä lihana myös. Saimme siitä nahkan pois ja lihat talteen.

Päivä oli vielä aamussa ja useita eläimiä näkyi vesillä, mutta niihin emme kiinnittäneet huomiota sen enempää. Vaivuin päivätorkuille ja heräsin siihen, kun vene pysähtyi.

”Tuolla olisi lähellä iso hylje”, Pekka hoputti, eikä kahta kertaa tarvinnut käskeä. Kierrellen ja kaarrellen pääsimme taas jäätönkin taakse ja siitä nousin telille. Sain aseelle hyvän tuen jäästä ja arvioin ampumamatkan n. 200 metriin.

Kun hylje laski päänsä jäälle, livahti luoti taipaleelle ja hylje kellahti selälleen. Se nosti vielä hieman päätään, joten ammuin toisen kerran varmistukseksi.
Toinen hylkeeni, painoa tällä noin sata kiloa.

Loppupäivä menikin nylkyhommissa ja näytteiden otossa. Pientä peijaistakin siinä tapailtiin ja auringonlaskua katseltiin iloisena onnistuneen jahdin vuoksi.

Samalla sovimme seuraavalle keväälle uusintareissun.