Suomalainen aaniometsäPetri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen ”Suomalainen aarniometsä” -kirjan aihepiiri on meitä luonnossa liikkuvia syvästi koskettava. Kukapa ei olisi kalalla, retkellä tai metsällä kulkiessaan huomannut vanhojen metsien hupenemista. Monisatavuotisten petäjikköjen ja kuusikkojen tilalle on saatu avohakkuualoja ja taimikoita.

Teoksen kirjoittajat toteavat, että enää vain alle viittä prosenttia Suomen metsistä voidaan pitää kutakuinkin luonnontilaisina. Lapin eteläpuolella luonnontilaista metsää on alle 1%. Tekijöiden mukaan kirja haluaa laajentaa metsäkeskustelua puukuutioista ja uhanalaisista lajeista kulttuurilliseen ja kokemukselliseenkin suuntaan.

Aarniometsien arvot -luvun alussa kirjoittajat nostavat esiin aihepiirin perimmäisen ristiriidan, joka on ollut olemassa jo 1800-luvun lopulta alkaen: ”Toiset haluavat hakata loputkin aarniometsät hakkuutulojen ja työpaikkojen vuoksi. Toiset haluavat suojella samat metsät, koska niissä esiintyy uhanalaisia eläinlajeja ja niissä voi kokea syviä luontokokemuksia.” Kyse on arvovalinnoista.

Arvojen kanssa painiville päättäjille haluan nostaa kirjasta esille tämän: ”Jos nyt hakataan aukoksi vanhaa metsää… vastaavaa metsää ei tule kasvamaan meidän takaisin elinaikanamme, eikä edes meidän lapsiemme tai lapsenlapsiemme elinaikana. Kyse on myös tulevien sukupolvien valinnanmahdollisuuksien säilyttämisestä. Me emme tiedä, mitä he tarvitsevat tai tulevat arvostamaan. Mikä oli 1500-luvun Suomen päätöksentekijöiden kyky hahmottaa suomalaisten arvostuksia 2000-luvulla?”

Kuten edellä käy ilmi, kirja on ilman muuta puheenvuoro aarniometsien suojelemisen puolesta. Toteutustapa on perusteellinen ja tieteellisen objektiivinen. Erinomaisen arvokkaita ovat myös dokumentoivat osat, joissa käydään läpi toisaalta suomalaisen metsienkäytön ja toisaalta metsiensuojelun historiaa.

Kirja onnistuu mainiosti popularisoimaan eli kansantajuistamaan tiedettä pitäytyen samalla tieteellisessä tarkkuudessa. Kieli on helposti ymmärrettävää ja eri ilmiöiden syyt ja seuraukset selvitetään jouhevasti. Kuitenkin tekstissä on jatkuvasti lähdeviittauksia tutkimustuloksiin lukemista häiritsemättömin yläindeksinumeroin. Joka on kiinnostunut jonkin kirjan väitteen tarkemmista taustoista, voi hakea lähdeluettelossa mainitun lähteen käsiinsä ja lukea lisää aiheesta sieltä.

Metsäkeskustelussa on muistettava suojella vai hakata -kiistan rinnalla toinenkin näkökohta. Ylivoimaisesti suurin osa metsistämme on nyt ja tulevaisuudessa talouskäytössä. Vallitseva metsienkäsittelymalli on erittäin tärkeä metsämaiseman muokkaaja.

Kirjan tekijät kuvaavat metsäalan päätöksentekoa sanalla demokratiavaje. Yhä suurempi osa suomalaisista haluaa metsää säilyttävämpiä metsänkäsittelutapoja: tuoreen tutkimuksen mukaan 70% suomalaisista vastustaa avohakkuita. Kuitenkin lainsäädäntö ja metsäorganisaatiot jyräävät edelleen ruhjovaa avohakkuumenetelmää. Aivan tuoreimmissa metsälakiuutisissa on näkynyt valon pilkahduksia, ollaan ehkä siirtymässä kohti suurempaa valinnanvapautta.

Toki paljon yhden ihmissukupolven mielipiteitä tärkeämpiä argumentteja luonnonmetsien puolesta ovat ekologiset perustelut. Avohakkuisiin perustuvalla metsätaloudella ei ole, toisin kuin aiemmin uskoteltiin, vastinetta suomalaisen metsän luontaisessa dynamiikassa ja paljolti tämän takia niin moni metsälaji on uhanalainen. Kaiken huipuksi jatkuva kasvatus, tai eri-ikäiskasvatus, on monessa tapauksessa taloudellisestikin kannattavampaa kuin avohakkuutalous.

Kirjan kuvitus on pääosin kahden valokuvataiteilijan, Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon käsialaa. Kirja on muodoltaan ja taitoltaan komea, eikä valokuvissakaan ole mitään vikaa. Mutta kun vertaa kuvia Kovalaisen ja Sepon aiempiin metsäkirjoihin, teoksiin Puiden kansa ja Metsänhoidollisia toimenpiteitä, tuoreen kirjan kuvat eivät häikäise. Tämän kirjan kuvat ovat jotenkin tavanomaisempia, yllätyksettömiä.

On harmi, että kirjassa ei ole minkäänlaista aakkosellista hakemistoa. Joko paikannimet, henkilöt tai termit tai mieluiten kaikki nämä kattava hakemisto olisi ollut oiva lisä.

Suomalainen aarniometsä: Petri Keto-Tokio ja Timo Kuuluvainen, 303 s., Maahenki 2010

Jouni Laaksonen