Jouni Laaksonen: ErämaatJouni Laaksosen ”Erämaat, Pohjoisen Lapin vaelluskohteet” on hieno ja lukemisen arvoinen retkeilykirja. Edellinen yhtä laaja kuvaus Lapin erämaista on Raimo O. Kojon Lapin retkeilyopas vuodelta 1967 ja Kullervo Kemppinen kirjoitti vuotta aikaisemmin vielä perusteellisemman eräretkeilyä ja Lapin erämaita kuvaavan teoksen.

Kojo käsitteli samat erämaat kuin Jounikin, mutta nimet ovat toiset. Kojolla esimerkiksi Suomen päälaen erämaat ovat Inarinjärvi ja sen takaiset erämaat, Utsjoen itäinen erämaa, Utsjoen läntinen erämaa, Kevon kanjoni ja Muotkatunturit.

Laaksosella ne ovat samassa järjestyksessä Tsarmitunturi, Vätsäri, Inarinjärvi, Kaldoaivi, Paistunturi ja Kevo sekä Muotkatunturit.

Kyse on saamelaisalueesta. On hienoa, että se näkyy nyt erämaiden nimissä. Kojo kertoo, että ”useimmat aluenimitykset ovat itse keksittyjä”. Jounin käyttämät perustuvat Erämaakomitean työhön.

Jouni on uudistanut onnistuneesti retkeilyoppaiden perinnettä. Tällaisia kirjoja on ensimmäisestä suomalaisesta retkeilyoppaasta saakka (August Ramsay: Jalkamatkoilta 1891) vaivannut kaksijakoisuus. Toisen osan ovat muodostaneet kuvaukset retkeilymaastojen peruspiirteistä, myöhemmin myös palvelurakenteista, toisen osan taas neuvot, kuinka retkeilijän tulee erämaassa toimia selviytyäkseen. Mitä lähemmäs nykyaikaa on tultu, sen ulkokohtaisempia näistä ohjeista on tullut ja sen kammottavammaksi luettavaksi kirjat ovat muuttuneet.

Jouni on onnistunut kytkemään nämä kaksi elementtiä uudella tavalla ja siksi lähestymään kirjallisuuden lajityypin lähteitä. Siksi kirjaa on mukava lukea.

Jouni kuvaa 19 Lapin erämaan peruspiirteet ja palvelut. Asiatietojen jälkeen jokaiseen erämaahan liittyy tarina-ainesta omilta retkiltä. Kokonaisuutena tarinat kertovat asiantuntevasti vaellusretkeilyn peruspiirteet, mitä eri vuodenaikoina, eri sääoloissa ja erilaisin varustein voi kohdata.

Ansiokasta on, että kirja neuvoo kokemattomampaa vaeltajaa lukuelämyksen kannalta ainoalla toimivalla tavalla – kertomalla retken kulusta ja säästä, kirjoittajan itsensä tekemistä virheistä ja itse havaitsemistaan tai retkillä kuulemistaan oivalluksista.

Retkeilytaitoja ei voi oppia kirjoista. Jokainen oppii ne vähitellen omista kokemuksistaan. On vain hiukan perehdyttävä asiaan, lähdettävä liikkeelle sekä annettava järjen ja nöyryyden kantaa. Jos ei luule itsestään liikoja, erämaa on kaikkina vuodenaikoina Suomen turvallisin paikka.

Erämaat, tarinat ja ihmiset

Suomessa – ja melkein missä vain – retkeilyssä on kyse ”koskemattomuuden” illuusiosta. Luonto on meille koskematon, kun sitä ei ole hakattu paljaaksi eikä pirstottu teillä. Tietenkin ne asiat ovat luonnon kannalta suuri itseisarvo. Mitä paremmin luonto sellaisena säilyy, sen parempi. Ei silti pidä luulla kulkevansa koskemattomassa luonnossa.

Minusta on hienoa, kun kulkiessani vaikkapa UK-puistossa tiedän, että tästä on moni muukin kulkenut vuosisatojen ajan, kärsinyt samat vaivat, vaikka tavoitellut ehkä eri asioita; ei ainakaan ole ollut siellä huvikseen.

Koen jotain pyhää, kun kuljen Saariselän Maantiekurua pitkin ja tiedän, mitä se väylä on aikoinaan merkinnyt. Siellä ajatukseni viivähtää vaikkapa Elias Lönnrotin ja M. A. Castrenin jouluisessa porokyydissä ja tulistelussa vuonna 1841 matkalla tunturien välitse Sompiosta Inarin kautta Norjaan ja sieltä Venäjälle.

Olen myös kokenut sen, että vaikka erämaa-alueille ei teitä ole rakennettu eikä metsiä hakattu, juuri retkeily itse on muuttanut erämaat yhä ”kesymmiksi”. Koilliskairan halki vaeltaminen on nyt tavattoman paljon helpompaa kuin aloittaessani 40 vuotta sitten. Silloin siellä ei ollut kansallispuistoa. Nyt on. Lisäksi puistossa ovat tarjolla nykyisin kattava ja huollettu autiotupaverkosto, erinomaiset polut ja vaativimpien soiden yli pitkospuut. Kartat ovat tarkentuneet ja varusteet kehittyneet.

Useimpien erämaiden äärellä julkiset palvelut ja yhteydet ovat sitä vastoin koko ajan heikentyneet, koska maaseutu tyhjenee.

Talvivaellusten suhteen voi olla maastossakin sikäli huonompaa, että poroja kootaan esim. Kemin- Sompion paliskunnassa (UK-kansallispuistossa Jaurun eteläpuolella) erotuksiin paljon ennen joulua ja usein helikopterilla. Aivan hyvin voi olla talvia, ettei Nuortilta mene Jauruun minkäänlaista kelkan jälkeä. Tai jos menee, se on kerran, kaksi talvessa poromiesten aitapartion tai Metsähallituksen huoltoryhmän tekemä. Alueen kaikki rajavartiostot on lakkautettu.

Muutama vuosikymmen sitten aina auki olleet urat voivat siis hyvinkin olla täysin ummessa läpi talven.

Tue paikallisia

On tärkeää puhua suomalaisen erämaan luonteesta, ettemme katso sitä kuin entisajan aateliset ympärillä olevaa rahvasta kaukaa kartanon kuistilta. Lapin erämaat ovat paikallisten elinkeinojen lähde.

Kun retkeilijä etsiytyy Lappiin, hän yleensä tulee erilaisesta elämänpiiristä ja on lähes aina tavalla tai toisella ulkopuolinen. Jos hän käyttäytyy asiallisesti, hän on Lapin paikallisen väen silmissä tervetullut. Siitä Jouninkin tarinat kertovat. Niissä jokainen mainittu paikallinen on häntä tavalla tai toisella neuvonut ja auttanut. Olen aina kokenut samaa.

Matkailu ja retkeily ovat Lapin ainoita selvästi kehittyviä elinkeinoja. Retkeilypalvelut autiotupineen, nuotiopaikkoineen, merkittyine reitteineen ja tien varressa lähtiessä ja palatessa olevine palveluineen, majoituksineen, ruokineen, saunoineen ovat matkailun kehityksestä riippuvaista.

Kun haluat mennä Lappiin vaeltamaan, lue ensin Jounin kirja. Se kertoo Lapin erämaista minkä lupaa ja antaa viisaita käytännön neuvoja. Juuri erämaissa kulkiessasi autat muutakin Lappia selviämään kuin valtateiden varsien matkailukeskuksia.

Jouni ei ehkä tykkää tästä (koska ”yksinäisyys” voi vähentyä). Mutta mitä syrjemmäksi menet, sen kullanarvoisempaa kulkemisesi on paikalliselle väelle. Avainasia on, että samalla ostat mahdollisimman suuren määrän tarvitsemistasi palveluista ja tavaroista niin läheltä kohdettasi kuin voit.

Erämaat, Pohjoisen Lapin vaelluskohteet: Jouni Laaksonen, 256 sivua, Edita Publishing Oy 2010

Pertti Rovamo