Kalanbongaus tuntuu lisäävän suosiotaan, sillä tuskin mistään juttuaiheistani olen saanut yhtä paljon myönteistä palautetta.
Bongausharrastuksen ansiosta olen oppinut kaloista ja kalastuksesta valtavasti uutta. Enää lampi, järvi, joki tai meri ei ole paikka, josta tavoitellaan pelkästään haukia, ahvenia, kuhia tai lohikaloja, vaan mukaan kuvioihin on tullut monta kymmentä muutakin mielenkiintoista kalastuskohdetta. Ja kaikkia niitä pyydetään lajille tyypillisistä paikoista erilaisilla tekniikoilla ja ajankohtina.
Bongausta voi pitää myös kalaston kannalta kestävänä harrastuksena, koska siinä ei tavoitella pelkästään suuria predaattoreita, vaan yhtä suurella mielenkiinnolla muitakin lajeja. Bongarien pyyntipaikat ovat ihan muita kuin uhanalaisten lohi- tai taimenkantojen asuttamia virtavesiä, saattavatpa monesti olla sellaisiakin rapakoita, joissa tavallinen taapertaja ei uskoisi kaloja edes elävän.
Bongauskuvioni noudattaa kalenterivuoden ja Suomen asettamia rajoja. Tässä pyynnissä hyväksyn pelkästään vapavälineet ja kala on saatava käteen asti. Huomattakoon, että taimenen ja lohen meri- ja järvimuotoja en laske omiksi pinnoikseen, koska eri lajeja ne eivät biologisessa mielessä ole. Kas näin kävi tällä kerralla.
Särjellä aloitus
Talvi on ainakin itselleni bongauksen ylimenokautta, enkä sitä jääkauden aikaan vielä edes suuremmin ajattele. Joskus tosin voisi olla mukava kokeilla, kuinka monta lajia pystyy saamaan jäältä pilkkimällä.
Koska pilkillä tulee joka tapauksessa käytyä, alkaa pinnakokoelma karttua väkisin. Tällä kerralla jääputken läpi nousivat särki, ahven, siika, kuha, kirjolohi, made, rautu ja hauki. Ilahduttavin oli Velkuan vesiltä sivusaaliina napannut siika, joka edellisenä vuonna jäi viimeiseksi bongattavakseni.
Jäiden lähteminen kiihdytti pinnarallia välittömästi. Huhtikuun lopun pikavisiitti Helsinkiin siikaongelle hyytyi tavoitelajin osalta nollaan, mutta ajan kuluksi kohoonkimalla sain kolmipiikin, lahnan, pasurin, vimman ja kiisken.
Toukokuun alussa poikkesin Lempäälän Herralankoskella, josta antautui liitsin nielaissut sulkava. Kymijoen Siikakoskelta iski vieheeseen lukuisten kirjolohien joukossa 90-senttinen merilohi ja Saimaalta vaappuun puolitoistakiloinen taimen.
Pinnoja ropisee
Vuoden merkittävin alan tapahtuma on toukokuinen Kalamaraton, jossa kalastetaan kolmihenkisin joukkuein tasan vuorokausi Helsingin vesialueilla.
Ensimmäisestä kohteestamme Kallvikista saimme viisi lajia, joista kivisimppu sekä hieta- ja liejutokko (viimemainittu vain 2,5 sentin mittainen) kirjautuivat omiin nimiini. Viikin lammella luettelooni päätyivät kymmenpiikki ja allikkosalakka, Vanhankaupunginkosken suvannolla salakka, Kaapelitehtaan rannassa silakka ja kivinilkka, Katajanokalla mustakitatokko ja Niemenmäen lammella ruutana.
Kaikkiaan joukkueemme saalisti 23 lajia ja sijoittui hienosti hopealle, mikä oli – harjoittelemattomuus ja nukkumiseen tuhlatut tunnit huomioon ottaen – kehuttava saavutus. Oma pinnakokoelmani oli kisan päätyttyä loikannut 26:een.
Maratonin jälkeinen elämä jatkui kuhareissulla taas Herralankoskelle, josta yön kähmyssä nappasi vaappuun puolitoistakiloinen ankerias, elämäni ensimmäinen. Samainen paikka luovutti pari päivää myöhemmin toutainpinnan yli kolmekiloisella yksilöllä.
Ja vielä ennen vuoden puoltaväliä sain merkitä kirjoihin kesämökin laiturilta Kangasalan Vesijärvellä ongitun sorvan sekä eräältä purolta vaaputetun puronieriän.
Heinäkuun antimia
Bongauksen tuomaa uudenlaista ajattelumaailmaani ilmentää mainiosti heinäkuun alkupuolelle sattunut juttureissu Tornionjoelle. Rehellisesti sanottuna lohta enemmän minua kiinnostivat mutu, seipi, kirjoeväsimppu, säyne ja harjus, lohipinnanhan olin hoidellut jo alkukesällä.
Mutu, seipi ja kirjoeväsimppu liittyivätkin saatujen seurakuntaan. Kirjoeväsimpusta sain jopa uuden elämänpinnan, tai ainakaan en ollut ennen osannut tätä alle 10-senttistä pikkuveijaria kivisimpusta erottaa (tuntomerkki löytyy vatsaevien tummasta raidoituksesta kivisimpun värittömiin eviin verrattuna).
Lajipinna nro 34:n kohdalla oli säyneen vuoro, joka antautui tyypillisestä paikasta kosken loppuliu’usta helteisen heinäkuun illan kääntyessä yöksi. Paikkana oli Äänekosken Kapeenkoski ja pyyntivälineenä Team Esko -vaappu. Kalaa en punninnut, mutta iso se oli, kenties luokkaa 1,5 kg.
Heinäkuun lopulla oli ohjelmassa Linnanmäki lasten kanssa. Vaimo uhrautui puistovahdiksi, joten itse pääsin kartuttamaan kokoelmaani pääkaupunkiseudun kalojen kustannuksella.
Ensin piipahdus vähävetisellä Tuusulanjoella turpa- ja töröjahdissa. Turpa kotiutui helposti, mutta törön kanssa jouduin rimpuilemaan pitempään. Oheistuotteena mm. kymmenkunta fileekokoista ahventa, jotka tosin säilyttivät vapautensa kesän kuumimmasta (Liperissä jopa 37,2 astetta) ilmasta ja kylmälaukun puutteesta johtuen.
Niemenmäen hopearuutana vaati tehokasta peliaikaa alle puoli tuntia, mutta pinnoista helpoin oli kuitenkin Jokelan suutari, johon ei tainnut juuri viittä sekuntia kauempaa tuhraantua. Sen varttitunnin, jonka lasten kanssa lammen partaalla ongiskelin, koho taisi viettää enemmän aikaa uppeluksissa kuin pinnalla. Kaikki suutarit olivat pieniä, alle 200 g, mutta tärppitiheydestä päätellen niitä asuu lammessa miljoona.
Karppikin löytyy
Viimeiseksi ”todella helpoksi” listaltani puuttuvaksi lajiksi jäi harjus. Elokuinen reissu Kemijoen latvoille uutta kalapaikkaa katsastamaan tuotti harripinnan lähes sataan kertaan. Vinkkinä kerrottakoon, että samoilla seuduilla ei voine olla saamatta puronieriää, jos joku ei sellaista etelämpää löydä.
Elokuun alussa poikkesimme kalakaverin kanssa tutussa piikkimonnipaikassa Pornaisissa. Jos pinnan saamiseen kummallekin meni ensimmäisellä käynnillä vuotta aiemmin pari tuntia, nyt pääsimme jatkamaan matkaa 20 minuutissa. Koho-onki oli jälleen pohjaonkea tehokkaampi ja syöttinä pelasi tavallinen lieron pätkä.
Seuraavana oli vuorossa mustatokon hakeminen Sarvaston lahdelta Helsingistä. Tuttu kivenkolo ja morrin tiputtaminen sinne antoi puuttuvan pongon alle kymmenessä sekunnissa, kaverille minuutissa.
Epävarmin rastimme koski karppia. Helsingin Kyläsaaren lammikosta niitä piti huhujen mukaan löytymän, ja yllättävää kyllä, parissa tunnissa oli tämäkin pinna plakkarissa. Kalat ottivat madolla maustettuun pohjaonkeen. Karppi oli samalla elämänpinnani nro 50 ja järjestyksessään kauden 42. laji. Uusi ennätys oli sinetöitynyt jo elokuussa!
Syksyn satoa
Syyskuun puolenvälin paikkeilla työmatka kuljetti Saarijärven ohitse. Pistäytyminen tutussa kivennuoliaispaikassa lihotti pinnareppua taas yhdellä.
Viisipiikin pyydystämisestä olin takavuosina vain haaveillut, mutta syyskuun lopulla siihen tarjoutui mahdollisuus, kiitos bongarikollega Markku Myllylän. Porlan entisen kalanviljelylaitoksen altaista tämän pohjoisamerikkalaista alkuperää olevan lajin varmimmin tavoittaa, joten eräänä aamuna autoni nokka osoitti kohti Lohjaa. Eikä turhaan, tuloksena elämänpinna ja viisipiikin huikea Suomen ennätys 3,9 cm.
Vuoden viimeinen pinna tuli marraskuun lopulla härkäsimpusta, jonka pilkin haukikalaan lähtöä odotellessani Airiston laiturilta.
Uusi vuosiennätykseni on nyt 45 pinnaa, mutta sekin jättää vielä parantamisen varaa. Varsin mahdollisista lajeista jäivät saamatta mm. kuore, muikku, kampela, kilohaili, miekkasärki ja harmaanieriä. Joko seuraavaksi menee 50 puhki?
| 50 elämänpinnaa |
50 pinnaa on mahdollista saada Suomen rajojen sisältä jopa yhdessä kaudessa, mutta itselläni siihen meni rapiat 50 vuotta. Kas tässä Jarin elikset, 51 kaikkiaan:
Ahven, allikkosalakka, ankerias, harjus, harmaanieriä, hauki, hietatokko, hopearuutana, härkäsimppu, isotuulenkala, kampela, karppi, kiiski, kilohaili, kirjoeväsimppu, kirjolohi, kivennuoliainen, kivinilkka, kivisimppu, kolmipiikki, kuha, kuore, kymmenpiikki, lahna, liejutokko, lohi, made, mustakitatokko, mustatokko, mutu, nahkiainen, nieriä, pasuri, piikkimonni, puronieriä, ruutana, salakka, seipi, siika, silakka, sorva, sulkava, suutari, särki, säyne, taimen, toutain, turpa, törö, viisipiikki ja vimpa.
Jari Tuiskunen
Jari Tuiskusen artikkeli Kalabongausta koko vuosi julkaistiin ERÄ-lehden tuplanumerossa 1&2/2011. Täältä näet, mitä muuta uusimmasta ERÄstä löytyy.
