Kovalainen, Seppo: Metsänhoidollisia toimenpiteitäValokuvaajat Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen pitävät metsästä. Heidän edellinen yhteistyökirjansa Puiden kansa (Kustannus Pohjoinen ja Periferia Publications 1997) käsitteli suomalaisten metsäsuhdetta historian kautta. Karsikkopuut, pyhät lehdot, karhunkallohongat ja kauniit ikimetsäkuvat puhuttelivat ja lukuisat ihmiset ja suvut kertoivat omia tarinoitaan metsän suuresta merkityksestä heille.

Suomalaisten metsäsuhde on uudenkin kirjan teema. Kannessa vain komeilee tällä kertaa avohakkuu ja kirjan nimi on Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Valokuvat ovat pääroolissa, mutta tekstikin on tärkeää. Sekä tekijät itse että monet haastateltavat puhuvat siitä surusta ja ahdistuksesta, jota tehometsätalous aiheuttaa jatkuvasti.

Lisäksi mukana on riemastuttavia oivalluksia, kuten aukeama 104-105. Alareunassa on lakoninen sitaatti Metsäntutkimuslaitoksen kotisivuilta vuodelta 2009: ”Jokamiehenoikeuden ansiosta lähes kaikki Suomen metsät ovat periaatteessa käytettävissä virkistykseen ja ulkoiluun. Metsäautotieverkosto helpottaa metsiin pääsemistä.”

Aukeaman vasemmalla sivulla on iso kuva, jossa kolme alakuloista ihmistä istuu nuotiolla hakkuuaukealla. Taustalla kulkee metsäautotie. Toisella sivulla on yhdeksän pikkukuvaa metsäautoteistä, joita säännönmukaisesti ympäröivät laajat avohakkuut tai läpipuskemattomat taimipusikot.

Toinen esimerkki oivalluksista. Kun metsäsektori suoltaa uusia sanoja vanhojen tilalle, näemmekö kehityskelpoisen taimikon, varttuneen kasvatusmetsikön, päätehakkuun, puusukupolven vaihtamisen, metsän uudistamisen ja muiden hämärtävien termien takaa enää metsää? Aukeaman 98-99 toteutus on mainio.

Haastatteluissa syrjäseudulla lapsuutensa asunut Aini kertoo 1950-luvusta, jolloin kotia ympäröi metsä. Kaunis, loppumaton ja helppokulkuinen. Syötiin marjasurvoksella täytettyjä vatunlehtipiiraita ja paistettiin nuotiolla lammesta ongittuja kaloja. Lumien tultua laskettiin särkältä toiselle iltapimeään ja kuutamolla yöhön asti.

Palatessa erkanivat itse hiihdetyltä ladulta kylän 17 lasta kukin talolleen. 1960-luvun lopulla kaikki alkoi muuttua. Tuli teitä ja avohakkuut ja maan kynnöt. Polut, lakkasuot ja metsät hävisivät. ”Yhden sukupolven aikana tuhottiin kokonainen maailma.”

Jouni Peltola puolestaan on rajamies ja metsästäjä. Hän kertoo muistojaan itärajan pinnasta ja lopettaa tarinansa: ”Nyt on kaikki hakattu rajaa myöten ja kynnetty ja ojitettu. Kyllä täällä puuta on ja asumatonta aluetta, mutta ei täällä metsää ole. Minulle taimikolla ei ole mitään merkitystä metsänä.”

Sisko Seppo kertoo, kuinka alkuun väliaikaisesta kesäpaikasta tuli oma tukesämökki ja lopulta vakituinen asunto. Tärkeintä olivat ympäröivät ikimetsät, perinnemaisemat, vesiputoukset, lakkasuot. Mutta sitten tulivat metsänhoidolliset toimenpiteet ja yksi toisensa jälkeen rakkaat paikat hävisivät. ”Maiseman tuhoutuminen tuntuu liian surulliselta. Enää emme siellä käy.”

Kirjassa siis tavalliset ihmiset kertovat, kuinka he ovat pitäneet metsästä. Ja kertovat, miten rumaa, kulkukelvotonta ja vastenmielistä sama ennen rakastettu alue on metsänhoidollisten toimenpiteiden jälkeen. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, eiköhän näin ajattele moni eräverinen tai muuten luonnossa liikkuva suomalainen.

Mutta harva sanoo mitään ääneen. Kuten keisarin uudet vaatteet, suomalainen ”metsänhoito” on ollut arvostelun yläpuolella. Hienoa, että Kovalainen ja Seppo ovat löytäneet rohkeita ihmisiä haastateltavikseen.

Hienoa, että Seppo ja Kovalainen tuovat avohakkuiden, aurausten, metsäautoteiden, taimikoiden luotaantyöntävän pahan näköiset kuvat silmiemme alle. Toivottavasti he osoittautuvat siksi pieneksi lapseksi, jonka lausuman totuuden jälkeen muutkin uskalsivat sanoa ääneen, että keisari on alasti.

Kehujen lomaan on mahdutettava pientä kritiikkiäkin.

Maastokarttaotteissa siniset vaakaviivat eivät ole suo-ojia, kuten tekijät kuvatekstissä sanovat, vaan ylipäänsä suon merkki tässä karttatyypissä. Sen sijaan ne muut siniset viivat, sen suuntaiset kuin ojat maastossa sattuvat olemaan, ovat kyllä suo-ojia. Mutta ojitusta on esimerkeissä kyllä lähes yhtä paljon kuin tekijät haluavat osoittaa, joten tämä on vain pilkunviilauskommentti.

Kun kirja kritisoi suomalaista metsätaloutta ja kirjat painetaan metsätalouden yhdelle tuotteelle, paperille, herää kysymys, minkälaista paperia tässä kirjassa on käytetty. En löytänyt kirjasta Joutsenmerkkiä tai vastaavaa ja kysyin asiasta Sanni Sepolta: ”Pohdimme luonnollisesti asiaa, mutta päädyimme kuitenkin ulkoasun ehdoilla käyttämään taidepainopaperia.”

Kirjan tekijät ovat valokuvataiteilijoita ja kuvat näyttävät taidepaperilla hienoilta. Kuitenkin kirja on myös mukaansatempaava lukukokemus. Suosittelen sitä myös mettäherroille ja ministereille. Metsälakia ollaan muuttamassa, mutta mihin suuntaan?

Metsänhoidollisia toimenpiteitä: Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, 200 sivua, Hiilinielu Tuotanto ja Miellotar 2009

Jouni Laaksonen