Hyvin järjestetyllä keväisellä erämatkalla Kanadan itärannikolla voi päästä jahtaamaan sekä lohia että mustakarhuja.

Kanadassa on satoja matkailuyrityksiä, jotka järjestävät mm. mustakarhujahteja keväisinkin, mutta Pete Dubén johtamassa yrityksessä, Motel Restigouche, erikoisuutena ovat kahden kaadon jahdit sekä aivan upeiden lohijokien, Matapédia ja Restigouche läheisyys. Nämä molemmat joet risteävät aivan rantatörmällä sijaitsevan hotellin kohdalla.

Motel Restigouche sijaitsee Quebecin puolella, aivan New Brunswickin rajalla ja karhujahtiin pääsee kahden osavaltion alueelle. Kun Kanadan lupasäännösten mukaan yksi metsästäjä saa ampua vuoden aikana yhden karhun osavaltiota kohti, lyhyiden välimatkojen ansiosta Pete Dubén asiakkaille avautuu mahdollisuus kahteen kaatoon. Mikäli tuurit ovat kohdallaan.

Kun kutsu kävi tutustumaan alueeseen ja karhujahtiin toukokuussa 2008, en hetkeäkään epäröinyt. Aikaisemmat syksyn mustakarhujahdit olivat vielä elävästi mielessä, joten miksipä ei kokeilla tuon salaperäisen pönttöjen koluajan jallitusta heräävässä keväässä. Kun vielä mahdollisuus oli yrittää Atlantin nousulohta, niin kevyesti lennähdimme 13 hengen iskujoukolla Keski-Euroopan kautta Montrealiin juuri lätkäkisojen finaalien aikaan ja siitä pienellä vatkaimella Mont Jólin kuoppaiselle kentälle.

Mont Jólin kentältä vuokrasimme auton ja sillä päästelimme reilua matkavauhtia vajaat kaksisataa kilometriä, joista suurimman ajan vierellämme virtasi upeassa kanjonissa Matapédia river.

Maisemia näyttivät ankaran talven ja viivästyneen kevään jäljiltä karun harmailta ja lohduttomilta.

Emme antaneet tuollaisen pikkuseikan häiritä keskittymistä tulevaan viikkoon, vaan iloisesti pörräten matkalaisten joukko purkautui sateiseen Matapédian kylään, Motel Restigouchen eteen.


Omalle kohdalle sattui kaksi merirautua ja yksi lohitärppi, mutta oisipa ollut airot ja pari vaappua perässä.

Lohta yrittämään – takaiskujen kera

Olimme lähteneet ehkä hieman soitellen sotaan, tai sitten Pete Dubén ranskanmurteen sävyttämä englanti ei ollut puhelinkeskusteluissa kääntynyt oikein, sillä mukana tuomamme virvelit ja monivivahteiset testivaaput saivat ankaran vastaanoton. ”Viehekalastusaika loppui 15.5 ja nyt saa ainoastaan kalastaa aidoin perhovälinein” oli jotakuinkin sinnepäin mennyt käännös.

Olin ainoa, jolla perhovälineet olivat mukana, joten otimme käyttöön suunnitelman B. Pete Dubéllä on sopimuksia useiden lohioppaiden kanssa, ja kaksi venekuntaa läksi oppaiden välineillä kokeilemaan lohen ottia aamupäiväksi. Minun osakseni jäi rannalla ruikuttaminen perhovavan kanssa. Iltapäivälle oli luvattu pieni pyrähdys joella ja siksi en kovin pahasti jäänyt suremaan.

Joelle sopivia perhoja ei tietenkään ollut matkassa. Hotellin yhteydessä, kuinkas sattuikaan, oli Loomiksen myymälä ja paikallisten sitomia lohiperhoja 7 Kanadan dollari kappale. Niitä valkattiin oppaan kanssa muutaman kympin edestä ja tietenkin parhaasta päästä.

Veneitä, tai oikeammin kanootteja pörräsi jatkuvasti edestakaisin mainittujen jokien risteyskohdassa. Parhaissa ottipaikoissa oli kuusikin venettä ankkurissa ja vavat heiluivat. Ankkurissa todella, sillä tähän kulttuuriin ei kuulunut lohensoutua lainkaan.


Tyylinäyte perhokalastuksesta Matapedia joella Quebecissä.

Kanadalaisen käytännön mukaan takana istuva opas laskee narusta keula-ankkurin sopivaan paikkaan ja sitten asiakkaat (2/vene) laskevat perhot puolelleen virran vietäviksi. Myös vuorotahtiin tapahtuvaa perhonheittoa harrastetaan, mutta vain ankkuroidusta veneestä.

Kovan tulvan vuoksi tapseina käytettiin pitkiä lyijyperukkeita, jotka painoivat värikkäät perhot aivan pohjan tuntumaan ja joskus pohjaankin.

Mutta niin vain silläkin konstilla kalaa joesta nousi useampia päivässä ja meidänkin ryhmän nestorit kepittivät kumpikin rapiat neljän kilon Atlantin lohet mieheen. Muutamia rautuja tuli saaliiksi ja keskellä viikkoa joku turistinroikale väsytti kaksi tuntia julmetun kokoista lohta (n. 40 lb) ja lopulta kala tuli haavittavaksi. Mittauksien jälkeen kala sai vapautensa, sillä toukokuussa joki on ainoastaan pyydä ja päästä joki. Kesäkuussa saa ottaa yhden lohen/päivä ylös asti.

Karhujahtiin märissä tunnelmissa

Kiekkopronssikahvit joimme kalastuspäivän päätteeksi ja varustauduimme hyvissä ajoin nukkumaan. Oppaamme olivat touhunneet metsästysluvat kuntoon ja porukkakin jaettiin useisiin ryhmiin ja ne ryhmät vielä kahden metsästäjän ja yhden oppaan iskuryhmiin.

Osa porukasta aloitti jahdin Quebecin puolelta ja osa siirtyi New Brunswickin puolelle. Välimatkat eivät päätä huimanneet, joten siirtyminen kohti passilavoja kävi hyvin juohevasti osin kelirikkoisia teitä pitkin.


The First Legend tuntee alueensa ja karhujen liikkeet.

Omalle kohdalle sattui oppaaksi oikea jäpikäs. Olemus oli kuin merikarhulla ja leveä englanti vääntyi voimakkaasti kuulijan elimiin. Kun miehen jämäkässä maasturissa oli rekisterikilvessä teksti ”1 Legend”, niin arvelin karmani nousseen uuteen sfääriin. Jos tämän ukon kanssa en saisi karhua, niin sitten olisi maa tyhjä eläimistä. Herran oikea nimi jäi unholaan, sillä kaikki puhuivat vain Legendasta.

Nousimme iltapäivästä kohti New Brunswickiä ja ajomatkaa kertyi reilun tunnin verran. Legenda oli perustanut ruokintapaikat viikkoa aikaisemmin, sillä karhut tarvitsevat heti herättyään vihreää ruohoa saadakseen kanavat ja röörit käyntiin. Vasta sitten alkaisi mässäily oppaiden ruokapöntöillä.

Opas tahtoi näyttää minulle ja pariksi sattuneelle Heikille muutaman uuden syöttipaikan ennen kuin hän veisi meidät vahtiin. Ensimmäinen yllätti iloisesti, sillä siellä oli tynnyri nurin ja ruoka hävinnyt. Isossa talisangossa näkyi karhun kynsien jälkiä ja hampaiden reikiä. Ei mikään iso, mutta karhut näköjään jo liikkuivat.

Legenda kertoi, että päivän kolea ilma ja koko ajan yltyvä vesisade saattaisivat pilata jahdin. Mutta aina kannattaa yrittää.

Ajoimme omalle passipaikalleni ja sielläkin oli tynnyri nurin. Eläin oli jättänyt pöntön luokse parit paskat ja vienyt herkut mukanaan.

Kiva kutina sisällä nousin hyvin suojattuun torniin, tosin katto siitä puuttui. Niinpä vettä ropisteli vähän väliä päälle ja testissä ollut camopuku sai kunnolla kyytiä.

Istumista piisasi kuusi tuntia/ilta aina ensimmäisestä illasta viimeiseen viidenteen, joten takalisto alkoi loppuviikosta vierastaa kaikkea mahdollista istuinta. Jopa hotellin upottavat nojatuolit tuntuivat inhottavilta ja luppoajat olinkin mieluummin maitipuoli ylöspäin leveässä ja joustavassa sängyssä.

Sateen vuoksi karhut jäivät ensimmäisenä iltana yhtä lukuun ottamatta saapumatta syötille. Television säätiedotus lupasi kuitenkin seuraavalle päivälle poutapilveä.

Sateisen jahdin päätteeksi hotellin ravintolan 12 unssin pippuripihvi paikallisen mallasjuoman kera maistui taivaalliselle. Kun päivän ainoa karhumies ravitsi meitä tammitynnyrissä hapatetulla väkiviinalla kupillisen verran, oli joka ukko kuuman kylvyn jälkeen valmista kampetta yön syleilyyn.


On siellä erämaata karhun liikkua.

Mörköjä nurin reippaasti

Kyllä ne rapakon takana osaavat arvata sään suomalaisia paremmin, sillä niinhän se vanha kehno kurkisteli hyvissä ajoin huoneeseen. Missä ollaan, mikä maa?

Toisena jahtipäivänä jatkoimme Heikin kanssa Legendan matkassa ja ajomatkan aikana teimme vaihtosopimuksen. Minä menisin eiliseen Heikin torniin ja Heikki minun. Näin näkisimme muitakin paikkoja.

Yöllä oli molemmilla pöntöillä käyty, joten eläimet olivat lähteneet liikkeelle sateen jälkeen. Sehän tietäisi iltaa ajatellen siis hyvää.

Etsin omassa tornissa pitkään sopivaa ampumapaikkaa, mutta tuolilta en sitä löytänyt. Niinpä kävin tornin lattialle päivällä ostamani solukumipatjan päälle ja selkä kiinni puunrunkoon. Tuolin viritin aseelle tueksi, joten tähtäysasentoon pääsemiseksi täytyi vain hieman kyyristyä.

Sitten taas istuttiin ja istuttiin.

Kello kävi jo seitsemää, eikä mitään liikettä näkynyt, saatikka kuulunut. Aurinko vilahteli välillä pilvien välistä ja lämpöä oli jotain 13 astetta. Tuuli oli lähes tyyntynyt päivän pienistä vireistä.

Jahtiaika tulisi päättymään ennalta määrätyn taulukon mukaan klo 20.21 ja sen jälkeen ei aseessa saanut olla patruunoita.

Istuminen alkoi tuntua laihoissa pakaroissa, mutta asentoa ei parannut muutella. Karhu osaa tulla tiheässäkin paikassa lähes sukkasillaan ja sehän saattoi olla jo lavan takana. Jos siis liikkuisin, menettäisin satavarmasti kaatomahdollisuuden.

Mutta eipä tullutkaan takaa, vaan karhu hipsutteli kohti ruokintapaikkaa vasemmalta tietä myöten. Kyyristyin varovasti aseelle ja olin valmiina päästämään tulisen kipinän eläimen turkkiin. ”Ota vielä kaksi metriä, niin sitten palaa”.

Liekö ollut ajatustenlukija vai mikä, mutta vähän ennen vapaata hollia karhu toppasi. Seisoi tovin paikoillaan ja kääntyi kulkemaan lavan taakse. Eikä mitenkään varovasti, vaan melkoisella räiskeellä. Käänsin pääni suoraan syötille ja annoin karhun liikkua rauhassa. Samassa näin oikealla, toisen tien varrella kaksi karhua tulossa kohti syöttipönttöä.

Takanani oleva karhu aloitti mahdottoman mellastuksen ja kaksi muuta karhua siirtyivät kauemmaksi metsän kätköihin. Tämä elämöijä löysi vielä vanha syöttipöntön jota alkoi takoa kuin Remu kattiloitaan. Välillä se repi tuohta koivuista ja katkoi muuten vain pieniä puita. Väliin se veti ilmaa sisäänsä että tohina vain kuului.

Olin jo puoli tuntia ollut samassa asennossa ja hartioita särki. Kädet alkoivat puutua ja selän takana hiljeni. Olisiko se kuullut hengitykseni tai sydämen pampatuksen? Miksei se tule jo syömään? Kohta käy aika vähiin ja pimeäkin laskeutuu nopeasti päälle.

Liikkua en voinut milliäkään ja sisulla jäpitin paikallani. Sitten kuului muutama tuhaus aivan tornin juurelta ja tassutusta pois tornilta. Napsautin aseen piipuissa kiinni olevan videokameran päälle ja odotin karhua tulevaksi syötille.

Vasemmalla näkyi jo karhun pää, mutta sitten se säikähti jotain.

Ripeästi karhu juoksi tien yli suoraan edessäni olevan nyppylän päälle ja käänsi olkapäätään minuun päin. Ja sitten taivasta valaisi tulinen lieska. Karhu otti valtaisan hypyn ja heti perään vielä toisen, kierähti tien viereen ja muutaman örähdyksen jälkeen hiljeni.

Viides karhuni sai sinetin ja penisluu pääsi entisten cocktailtikkujen seuraksi. Kaatoajaksi tuli melkoisen tarkasti klo 20.00 paikallista aikaa. Aivan kuten kolme edellistäkin Kanadan karhua.

Hakua ja jahtiajan päättymistä odotellessa kuvailin karhua ja asettelin sitä parempaan asentoon. Kun nousin ylös, huomasin tietä myöten kävelevän karhu viidenkymmenen metrin päässä. Nopeasti koppasin aseen käteeni, mutta karhu huomasi liikkeen ja kääntyi ripeästi pois. Siis neljä karhu nähtynä yhden illan aikana, voi mahoton.

Heikki oli päässyt omassa paikassaan myös ampumaan karhua, mutta se oli pyörähtänyt metsän puolelle. Pimeän vuoksi miehet eivät olleet lähteneet etsimään, vaan hakua siirrettiin aamuun.


Toisena iltana Heikki pääsi tästä turauttamaan karhua valoisan aikana.

Uudet päivät ja lisää kaatoja

Seuraavat päivät toivat lisää kaatoja ja muita näköhavaintoja. Omalle kohdalleni sattui kolmeksi viimeiseksi päiväksi upeat paikat, mutta korkealla vuoristossa karhut eivät liikkuneet läheskään niin aktiivisesti kuin alemmilla mailla.
Tornit olivat liki kymmenessä metrissä, joten syötille tuleva karhu ei miestä varmasti haistaisi suurin surminkaan. Mutta kun ei tullut, niin ei tullut.

Osalla porukasta kävi kuitenkin päivittäin hyvää tuuria ja aina jostain se kaatokertomus pienen konjakin kera kuultiin. Syötiin hyvin, nukuttiin hyvin ja sitten kytättiin.

Touhu kävi niin raskaaksi, että lohenpyyntiin ei ollut aamuisin suurta hinkua. Tai olisi ollut, jos olisin saanut kalastaa virvelillä ja vaapuilla.

Viimeinen jahtipäiväkään ei omalla kohdalla tuottanut sitä toista karhua, mutta Heikki turautti komean nallen kenttään. Kun Jari oli ampunut kaksi karhua, niin kaksi äijää sai luvatut tuplat kasaan. Muille saldoksi jäi yksi karhu tai viiden päivän tyhjä istuminen tornissa.

Suurin syy tähän vähäiseen määrään oli oppaidemme mukaan kylmä ja tuulinen sää. Tuulella karhu on varovainen liikkumisen suhteen, sillä se ei kuule niin hyvin ympäristönsä ääniä.

Kylmä ja luminen talvi oli ollut kohtalokas alueen valkohäntäkauriille. Kannasta lähes puolet kuoli kojoottien kynsiin. Näin karhuilla oli varsin riittävästi haaskoja, joten kaikkialla karhujen ei tarvinnut kulkea vielä ihmiselle haisevilla pöntöillä.


Viimeisen illan passipaikkani. Jo siihen karhun kelpaisi tulla, mutta kun ei.

Legendan mukaan normaalikeväänä kaatoprosentti nousee helposti liki sataan. Mutta säille ei ihminen mahda mitään.
Suomesta poikkeavia sääntöjä

Mustakarhu on mm. Quebecissä melkoisen runsaslukuinen. Karhukannaksi on arvioitu 70 000 kpl ja siitä ammutaan vain noin 4 800 yksilöä. New Brunswickin puolella on noin 50 000 karhua ja kaatoja tulee noin 3 000.

Quebec on maantieteellisesti Kanadan suurin provinssi. Sen pinta-ala on 1 542 056 km&³2;. Tuon karhumäärän mukaan neliökilometrillä olisi n. 0,07 karhua. Suomessa vastaavasti on noin 1 200 karhua ja pinta-ala on 338 145 km&³2;. Tällöin nelikilometrillä olisi 0,003 karhua. Tässä valossa ei meillä pitäisi olla suurta paniikkia, jos joku erauspentu taajamien liepeillä joskus vilahtaa.

Mustakarhun ansiosta tai sen vuoksi metsästysmatkailu kukoistaa Quebecissä. Karhuja on vähennettävä alueella vuosittain reippaasti ja samalla se tuo tuloja alueen matkailuyrittäjille.

Suomalaista metsästäjää muutama seikka kuitenkin hämmentää Kanadan karhujahdin säätelyssä.

Yksi on jo mainittu yhden karhun metsästäjäkohtainen kiintiö osavaltiota kohden vuodessa. Vain alueen intiaaneille karhun metsästyksestä on sallittu poikkeuksia, eikä rajoituksia taida olla heille itse asiassa lainkaan.

Karhujahdissa ei käytetä koiria lainkaan, vaan metsästys tapahtuu pääosin syötiltä kyttäämällä. Kyttäysjahdissa voi tietenkin kaataa juuri sellaisen eläimen kuin haluaa. Ja laukauksen saa tuelta tähdättyä juuri oikeaan paikkaan, jos vain malttia riittää.

Mutta kuinkahan suomalainen kunnon karhunhaukkuja tuolla toimisi. Uskoisin, että huippukoirilla siellä paimennettaisiin karhuja kuin lampaita Skotlannissa.

Oppaana toiminut Legenda kertoi ampuneensa elämänsä aikana vain yhden karhun. Silti mies eleli ammattilaisena mahtavien erämaiden sisällä. ”Olen opas ja tahdon säästää karhut asiakkaille. Sitä paitsi en pidä karhujahdista, vaan kuljen hirvijahdissa ja pyydän majavia loukuilla”. Edellisenä vuonna hän oli pyydystänyt 250 majavaa.

Karhun epäsuosio paikallisten keskuudessa johtuu myös sen vähäisestä arvostuksesta turkiksena. Ihmisravinnoksi Kanadassa käytetään karhun lihaa vain erittäin vähän. Miksi niitä siis ampumaan, varsinkin kun turisti maksaa lihavaa ja värikästä rahaa tästä ilosta.


Kaadon jälkeen karhulisenssi on kiinnitettävä karhuun heti.

Karhutaktiikka

Kuinka sitten karhun saa saaliiksi? Nyrkkisääntö on, että jos malttaa viitenä päivänä istua syöttipöntön lähellä ääneti, liikkumatta, haisematta ja hengittämättä, niin karhun saa. Varsinkin, jos se on käynyt jossain vaiheessa syötillä.

Näin on omalla kohdalla käynyt jo neljästi. Kaatoprosentti on tasan sata ja laukauksen jälkeen pakomatka kaikilla alle 10 metriä.

Poikkeus vahvistaa säännön, tässäkin tapauksessa. Sen huomasimme viimeisellä reissulla. Tornissa sai tehdä melkein mitä tahansa. Vai mitä sanotte tästä kimarasta:

– tuoli putoaa tornista, kun karhu on lähellä
– kaveri liikkuu kuin vartiomies pakkasessa
– repusta kaivetaan juomista ja pieni pissimisen tarvekin yllättää
– poliisit tulevat kyselemään papereita ja autoja pörrää vierestä.

Näissä kaikissa tapauksissa karhu tuli ja kuoli.

En keksi tapauksille muuta selitystä kuin karhun karmean nälän. Se on havainnut häiriöt, mutta sopivalla hetkellä passimies on hiljentynyt ja nälkäinen karhu on tulee syömään. Ei karhu tavallisesti mikään pöljä ole, vaan erittäin varovainen ja viisas. Sillä on erinomainen kuulo ja hyvä hajuaisti. Näkökyky ei ole paras mahdollinen, mutta kyllä se pyörivän pää tornista erottaa, varsinkin jos naama loistaa kuin kuu-ukolla.

Karhujahtiin kannattaa yleensä varustautua melkoisen hajuttomana. Makuuhuoneessa säilytetyt jahtivaatteet saattavat saada ylimääräisiä aromeja. Hampaita ei parane tahnoilla harjailla. Suihku ilma saippuaa ja varsinkin se dödö pitää jättää pois.

Se hajuista, pääsääntöisesti. Pierua voi suhautella lahketta pitkin, mutta kun tullaan ääniefekteihin, niin kovin kaikuvia paukkuja ei kannata tuolin pintaan lasketella. Samoin kaikki luontoon kuulumattomat äänet pitäisi karsia pois.

Metalliset äänet ovat pahimpia. Itse jätän passiin mennessä pois mm. asehihnan. Samoin on varottava kolauttamasta piippua tai muuta aseen osaan tuoliin tms.

Vaatteiden pienoinen kahina ei karhua häiritse, sen verran luonnossa suhisee. Mutta kaikki ylimääräinen valo karkottaa sen. Esimerkiksi tupakan sytyttäminen näkyy kauas. Videokameran näyttö pitää saada pimeäksi, jos kuvailee ympäristöä. Salaman välähdys kertoo metsänherralle, että siellä joku odottaa häjyt mielessä.

Ihmisen oma nahka on myös peittämisen arvoinen alue. Naama ja kädet kannattaa peittää, sillä vähäinen liikahdus heijastuu vaaleana karhun silmiin. Itse käytän camomaskeja ja muutenkin vaatteet ovat kenkiä myöten camoa. Ei vara venettä kaada, vaan tuo karhun eräksi.

Kun karhu näkyy..

Kun kyselimme karhujen liikkeistä ja laukaisusta, Legenda antoi hyvän neuvon. ”Kun karhu näyttäytyy syötin lähellä, se tulee aivan varmasti syötille. Silloin ei pidä hätiköidä, jos on vähänkin huono tähtäyskulma. Kun karhu nousee syöttipöntölle, se on varma että saa olla rauhassa”.

Kuinka moni malttaa odottaa, jos karhu liikkuu lähellä ja on melkein hollilla. Harva, sen tiedän aivan varmasti.

Laukauksen paikasta puhutaan paljon, mutta täytyy muistaa, että metsästyksen kohteena on peto ja mahdollisesti siitä tehty trofee, ei liha. Se tarkoittaa, että aseeseen valitaan riittävän pehmeä luoti, joka todella tekee häjyä jälkeä karhun sisällä. Omasta mielestäni tähtäyspaikka on parasta pitää lavan takana, hieman keskilinjan alapuolella.

Karhulla on sydän melkoisen alhaalla ja ylälapalaukaus voi mennä ohi sydämen ja keuhkojen.

Jotkut suosittelevat ampumista kaksi senttiä lavan taakse keskilinjaan. Itse laskisin siitä vielä muutaman sentin alas ja hieman taaksepäin.

Metsästäjäliiton riistalaukaussimulaattori internetissä on hyvä keino harjoitella oikeaa laukausta, sillä metsässä harjoittelu voi käydä jopa hengen päälle, karhun muodossa.

Ampumamatka ei kyttäysjahdissa ole kovin pitkä. Omat karhuni olen ampunut 20-75 metristä. Tällöin kannattaa muistaa miten ase on kohdistettu. Sataan metriin kohdistettu kiikari vie melkoisen paljon yli 20 metrissä, joten kohdistusten pitää olla tarkasti tiedossa. Mekin kävimme tarkistamassa lentomatkojen jälkeen aseemme hiekkakuopalla ennen jahtia. Hyvä niin, sillä pahimmillaan erään jahtimiehen ase vei 75 metrillä n. puoli metriä alle. Olisi jäänyt karhu saamatta.

Lentokentillä aselaukut eivät saa mitään erityiskohtelua. Joskus jopa päinvastoin. Näitäkin tapauksia on tiedossa.


Karhuluvan myynti on leppoisaa puuhaa. Seppo saa oman lupansa ja jahti on laillista.

Aseet, tähtäimet ja kaliiberit

”Se pitää olla poravasaran kokoinen reikä, ennen kuin karhu kuolee”. Tämä tieto on poimittu kyläkuppilan kantapöydästä Suomen itärajalla.

Näin se ei todellakaan ole. Karhu kuolee siinä missä kauris, kettu, hirvi tai jokin muu luotiaseella ammuttava eläin. Reiän kokoa tärkeämpää on tehdä se oikeaan paikkaan.

Karhuaseeksi käyvät aivan hyvin kaikki hirvilailliset kaliiberit. Sitä ei käy kieltäminen etteikö esim. .375 H&H Mag jyräisi huonommastakin laukauksesta karhua kenttään. Mutta tällä lähtökohdalla on huonokin puolensa: räiskintä alkaa hätäisesti heti, kun karhu vilahtaa. ”Kun se Reiska kertoi, että isolla reiällä karhu kaatuu varmasti” on huono puolustus, kun karhu katoaa ikiajoiksi synkkään metsään.

Omat karhuni olen ampunut monilla kaliipereilla. Kaksi on kaatunut .375H&H:lla, yksi 9,3×66:lla, yksi 7,63x53R:llä ja viimeisin .308:lla.

Omasta mielestäni olen saanut aikaan rauhallisesti tähdätyn laukauksen juuri siihen kohtaan, johon olen tarkoittanut. Tuki on ollut hyvä ja matka optimaalinen. Kiikarin suurennos sopiva ja mieli levollinen. Jos tulee ns. hirvihorkka tai pahimmassa tapauksessa akuutti karhuhorkka, ei kannata laukaista. Ei luoti osaa vapisevasta piipusta lähtiessään suunnistaa karhua kohti, vaan painelee sinne, mihin ristikko viimeksi näytti. Eli vaikka minne.

Kiikariksi voi valita minkä tahansa rekyyliä kestävän, valovoimalla ei ole merkitystä. Kanadassa ei metsästetä pimeässä, joten pienelläkin putkella pärjää. Riittää kun se näyttää oikean tien luodille.

Kun kaikki elementit ovat kohdallaan, on tornissa mukava istua.

Harri Matikainen