”Löytyneekö Suomesta toista Ivalojoen vertaista, kahlitsematonta erämaajokea, joka kätkisi rannoilleen yhtä paljon karuutta, kauneutta, legendoja ja niiden jälkiä. Sukupolvi toisensa jälkeen on kultajoen rannoilta etsinyt onneaan.”
Näillä sanoilla Seppo J. Partanen aloittaa Ivalojoki – kulkijan kultamaa retkioppaansa. Lause myös kiteyttää Partasen näkökulman vahvuuksineen ja heikkouksineen.
Kirjan vahvuus on siinä, että vaikka kyseessä on alueellinen retkiopas, kiteytynyt näkökulma jokeen on sen kultahistorian mittainen, ei vain tämän päivän retkeilypalveluihin keskittyvä. Kultaanhan valtaosa Ivalojoen erämaisen osan nykyisestä nimistöstä, maisemassa nähtävistä jäänteistä ja elävistä legendoista liittyy.
Kultahistoria on Partasen ominta aluetta. Jo 1983 alussa ilmestyi hänen kirjansa Lapin kultamaat ja sen jälkeen hän on jatkuvasti palannut aiheen pariin.
Seppo J. Partanen kertoo, että tämä uusin kirja syntyi ennätysajassa, parissa kuukaudessa. Kiire myös näkyy teoksen rakenteessa. Koska nimenomaan kultahistoria ja sen vaikutus nimistöön ja maisemaan on polttopisteenä, luettavuus olisi mielestäni parantunut siirtämällä noin sivuilla 15-45 olevat nykyiset retkeilypalvelut erilliseksi osastoksi kirjan loppuun. Se olisi ollut luonteva paikka kuvauksille kulkuyhteyksistä, retkeilyreiteistä, autiotuvista, koskenlaskunuoteista, kalastuksesta jne.
Hiukan runsaampi ajankäyttö olisi varmasti antanut myös joko mahdollisuuden esittää perusteellisemmin joen muuta kulttuurihistoriaa tai rajata teos tiukemmin juuri kultahistoriaan ja nykyisyyteen. Perustelen kantaani hiukan.
Ivalojoki ei edes latvoiltaan ole niin erämainen kuin se kultahistorian näkökulmasta näyttää. Se on ikivanhaa saamelaisten nautinta-aluetta. Seppo J. Partanen toteaa ”joki on yhdistänyt vanhat Peltojärven, Kittilän ja Inarin lapinkylät”.
Vanhat lapinkylät eivät kuitenkaan olleet ”kyliä” sanan nykyaikaisessa merkityksessä, vaan tietyn yhteisön nautinta-alueita ”siidoja”, joissa on eletty vuotuiskierrossa ja jossa kullakin siidaan kuuluvalla suvulla tai suurperheellä on ollut eri vuodenaikoina omat nautinta-alueensa. Talveksi kokoonnuttiin siidan keskuksena toimineeseen talvikylään, Ivalojoen osalta ilmeisesti Inariin.
Ivalojoki on varmaankin ollut myös siidojen keskuksena toimineiden talvikylien välinen kulkuväylä, mutta latvoilla oleva vedenjakaja on aivan ilmeisesti toiminut nautinta-alueen rajana. Näin vanhat lapinkylät on yleensä organisoitu.
Tätä asetelmaa mielestäni sivuaa Partasen kertoma perimätieto, että ”majavanpyynnistä oli 1700-luvun lopussa tullut kova riita inarilaisten ja Kittilän uudisasukkaiden välillä. – – Mutta Kittilän kovapintaiset uudisasukkaat olivat karkottaneet heidät ja vallanneet maat itselleen”.
Mielestäni lainaus kertoo suuremmasta asiasta kuin miltä näyttää. Suomalaiset uudisasukkaat tunkeutuivat Tornionjokea ja Ounasjokea pohjoiseen aikaisemmin kuin Itä-Lappiin ja Inariin. Niinpä Ivalojoen suussa, nykyisessä Ivalossa, oli Partasenkin kertoman mukaan majavariidan aikana 1700-luvun lopulla vain yksi tai kaksi suomalaistilaa, jo 1758 perustettu Kyrö ja ehkä vuonna 1797 nykyisen Törmäsen kylän paikalle perustettu tila. Kittilä sitä vastoin oli jo silloin voimakkaasti suomalaistunut.
Majavan pyynnistä syntynyt riita olikin aivan ilmeisesti osa prosessia, jossa suomalaiset uudisasukkaat työnsivät perinteisessä vuotuiskierrossa elävät saamelaiset yhä ylemmäs pohjoiseen.
Saamelaisten elämänmuoto mullistui Ivalojoen piirissä uudelleen Norjan ja Ruotsin rajojen sulkeutuessa kesäksi Jäämeren rannalle jutaavilta tunturisaamelaisilta 1800-luvun kuluessa. Kuten Partanen kertoo, silloin syntyivät nykyiset Lisman ja Kutturan kylät, kun monet Suomen puolella porojaan talvella paimentaneet Norjan saamelaissuvut joutuivat muuttamaan pysyvästi Suomeen. Samalla he toivat suurporonhoidon maahamme. Se ei ole kovinkaan vanhaa Inarin saamelaista perinnettä, joka perustui enemmän metsästykseen ja kalastukseen.
Nämä teemat olisivat olleet mielenkiintoisia tarkemmin kuvattavaksi. Nyt saamelaisvaihe jää kirjassa maahis- ja kummitusjuttujen piiriin, vaikka jokea ympäröivä Hammastunturin erämaa on edelleen tärkeää poronhoitoaluetta.
Suomalaisinvaasion toinen, ja paljon rajumpi puoli on tietenkin se, mitä tapahtui Ivalojoen suussa, vanhassa Kyrössä, nykyisessä Ivalossa. Siellä Inarin vanha saamelaisasutus on joutunut 1800-luvulta alkaen pieneksi vähemmistöksi isiensä maille. Kultahistoria on tietenkin myös osa tätä tapahtumaketjua, joka saamelaisten näkökulmasta on melkoista siirtomaavalloitusta.
Joka tapauksessa Ivalojoki – kulkijan kultamaa on perinpohjainen esitys ja hieno käsikirja alueen kultahistoriasta ja sen nykyisistä retkeilypalveluista. Aivan erityisen kiitoksen ansaitsee runsas kultahistorian alkuperäisten dokumenttien ja karttapiirrosten julkaiseminen sekä monipuolinen kuvitus.
Nyt Sepon olisi varmaankin aika kirjoittaa sellainen laaja kokonaisteos Lapin kultahistoriasta, jota ei ole puettu retkeilyoppaan kaavaan. Se mahdollistaisi myös kultahistorian keskeisten henkilöiden kunnollisten elämäkertojen ottamisen teoksen osaksi. Ainakin sotien jälkeiseltä ajaltahan heistä lähes kaikki keskeiset Seppo J. Partanen on tuntenut henkilökohtaisesti.
Ivalojoki – kulkijan kultamaa:Seppo J. Partanen, 128 sivua, Hipputeos 2005
Pertti Rovamo
