kirkkovene

Savonlinnalaiset ystäväni olivat päättäneet lähteä lasten kanssa kirkkoveneellä saareen, mutta aikuisista soutajista uhkasi tulla puute. Niinpä lähdin vaimoni kanssa täydennysmiehistöksi.

Ja sepä olikin kiintoisa retkikokemus.

Veneessä oli 14 soutupaikkaa ja tuhto perämiehelle, mutta meitä ahtautui siihen kahdeksan aikuista ja yhdeksän lasta. Väkeä oli kaksi enemmän kuin istuimia.

Aikuisia riitti neljään airopariin seitsemästä. Jotta vene saatiin tasapainoon, päätimme soutaa kolmella takimmaisella ja etummaisella airoparilla. Vanhin lapsista, 11-vuotias Helena ylennettiin perämieheksi. Tehtävä sujui häneltä mallikkaasti.

Muu lapsikatras lastattiin veneen keskelle, kylmälaukkuja siroteltiin heidän sekaansa ja valtaosa muusta tavarasta nakeltiin keulaan. Näin vene tuntui uivan melko lailla oikeassa asennossa ja lapset olivat keulassa soutavien aikuisten silmien alla.

Useimmat eivät olleet koskaan soutaneet kirkkoveneellä, mutta oikean rytmin löytäminen ei tuottanut ongelmia.

Lokinpoikasten pelastus

Ensimmäinen yllätys oli, että kohtalaisesta sivutuulesta huolimatta kahdeksan kilometrin matka taittui tunnissa ja kymmenessä minuutissa rauhallisesti soudellen. Lapset eivät ennättäneet pitkästyä, vaan soutumatka oli heille selvästi jännittävä elämys.

Toinen kirkkoveneen vahvuus on siinä, että millään muulla lihasvoimin kulkevalla aluksella emme olisi voineet roudata saareen niin suurta lapsikatrasta. Ja kaikkihan me tiedämme sen, että kun lapsia on paljon mukana, heistä on seuraa toisilleen, eikä kukaan ole roikkumassa vanhempiensa helmoissa. Vaikka sää oli niin viileä, että aikuiset seisoivat rannalla auringossa villapaidat päällä, lapset painuivat heti uimaan.

Iltapäivällä havaitsimme mustan pilven nousevan ja pian alkoi kuulua pahaenteinen kohina. Suoraan järveltä saapui hurja puhuri ja sitä seurasi piiskaava sade. Ennätimme ripustaa kevytpeitteestä jonkinlaisen katoksen nuotiokehän suojaksi puiden varaan. Tuuli reuhtoi sitä niin, ettei se juuri suojannut, mutta kesti kumminkin.

Puhurin päätteeksi Helena havaitsi, että tuuli oli heittänyt vastakuoriutuneet lokin pojat läheiseltä rantavedessä olevalta kiveltä järveen. Ne ajautuivat rannalla olleiden kuolleiden kaislojen sekaan, eivätkä kyenneet pääsemään mihinkään. Siellä poikaset huutivat hätäänsä ja emot kaartelivat yläpuolella äänekkäästi kirkuen.

Emme puuttuneet asiaan, koska epäilimme lokkien hylkäävän poikasensa, jos koskemme niihin. Vetäydyimme kauemmas, jotta aikuisille lokeille jäi mahdollisuus tehdä, mitä osaavat.

Runsaan tunnin tilanne jatkui ennallaan ja monille lapsille alkoi tulla epätoivoinen olo poikasten puolesta. Kävin Helenan kanssa tarkistamassa tilanteen ja kävi selväksi, että poikaset nääntyvät veteen, ellemme tee mitään.

Nostimme ensin huonoimmassa kunnossa olleen poikasen rukkaskädellä lautaselle ja Helena kahlasi viemään sen pesään. Sitten hän kuljetti kaksi paremmassa kunnossa olevaa poikasta samaan paikkaan.

Lokit antoivat tytön tulla pesäkivelle pommittamatta, eivätkä ne hylänneet poikasiaan. Illan mittaan se pienin rääpäle kuitenkin kuoli. Kaksi muuta oli hyvissä voimissa vielä seuraavana päivänä. Se oli lapsille suuri juttu.

Liikkuu pienelläkin porukalla

Illalla teimme kymmenen kilometrin kuntosoudun, kun veimme kaksi aikuista ja kaksi lasta pois saaresta. Koska yhden piti vielä jäädä vahtimaan lapsia, soutajia oli mennessä kolmessa airoparissa ja tullessa vain kahdessa. Silti vene liikkui tyynessä säässä varsin mallikkaasti.

Koska vaimoni tuli poislähtevien tilalle, meitä olisi periaatteessa riittänyt kolmeen airopariin, mutta havaitsimme heti, että pitkässä kirkkoveneessä tarvitaan ehdottomasti perämiestä. Koska jokainen soutaa omaa airoaan, vedoista ei saa mitenkään niin tasaisia, etteikö vene alkaisi kiemurrella ilman perän pitämistä.

Kirkkoveneellä retkeileminen ei ole kuitenkaan aivan niin ongelmatonta kuin ehdimme jo ajatella. Suurin ongelma on, miten suuri vene voidaan luonnonsatamassa sijoittaa rannalle aalloilta ja tuulelta suojaan?

Asia vakavuus selvisi meille heti, kun edellä kuvattu puhuri alkoi. Vene oli niin painava, ettei sitä saanut edes kahdeksan aikuisen voimin vedetyksi ylös rannalle.

Onneksi olimme rantautuneet hiekkarannalle, joten nostimme veneen aaltoja hyväksi käyttäen rannan suuntaisesti sen verran ylös, että aallot lakkasivat keinuttamasta sitä. Samalla tavalla se vietti yönsäkin.

Kysyin retken jälkeen veneen vuokraajalta ohjetta vastaavaan tilanteeseen. Kysymys yllätti hänetkin. Kirkkoveneitä vuokrataan yleensä kilpailuihin, kuntosoutuun tai lyhyeen elämysmatkaan. Ne tehdään sellaisessa ympäristössä, jossa on laiturit ja muut rantautumisvälineet.

Käytössämme ollut kirkkovene painoi n. 400 kg. Koska yöpymispaikalla oli kuusi aikuista, painoa tuli n. 70 kiloa nostajaa kohti. Ei siis ihme, ettei vene juuri hievahtanutkaan.

Monessa paikassa paras tapa olisi ankkuroitua matkaveneiden tapaan, mutta silloin veneessä pitää olla kunnon ankkuri ja runsaasti vahvaa köyttä.

Meidän harrastamaamme retkeilykäyttöä haittasivat myös veneen viirapenkit ja suuret jalkatuet. Niiden takia veneessä liikkuminen ja retkivälineiden pakkaaminen oli hankalaa. Tavaratilaa ei ollut kunnolla muualla kuin keulassa, sillä penkkien alle ei juuri muuta mahtunut kuin soutajien pelastusliivit.

Yhtenäiset, poikki veneen ulottuvat penkit olisivat olleet retkeilijän kannalta paremmat. Sellaisiakin kirkkoveneitä saa erikseen tilaamalla ja soutupaikkojen määrääkin voi sovittaa kahdeksasta 32:een. Mahdollisuuksia siis on.

Näistä pienistä ongelmista huolimatta joukkomme tykästyi kovasti kirkkoveneretkeilyyn jopa siinä määrin, että siitä päätettiin tehdä kesäkauden avaamisen perinne.

Pertti Rovamo